Kolmannessa luvussa kerrottu ramman miehen parantaminen Jerusalemin temppelissä ei ihastuttanut kaikkia. Parituhatta miestä kääntyi kristityiksi (Apt 5:14, 2:41). Tällainen seurakunnan kasvaminen ei miellyttänyt juutalaisten uskonnollista johtoa.

Vastustus nousee – Apt. 4:1-4

Pietarin ja Johanneksen vielä puhuessa tuli temppelivartioston päällikkö joukkoineen vangitsemaan heitä. Lukemattomia kertoja tämän jälkeenkin on evankeliumin julistus keskeytetty ja/tai yritetty lopettaa väkivallan avulla.

Temppelivartioston päällikkö oli juutalaisuuden hierarkiassa toiseksi arvostetuin henkilö; hän oli ylimmäisen papin lähin mies. Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että usein uudeksi ylimmäiseksi papiksi valittiin nimenomaan temppelivartioston päällikkö. Apostolien vangitseminen oli siis hyvin korkealta taholta tullut kannanotto heidän toimintaansa.

Saddukeukset (jae 1) olivat tuon ajan järkeisuskonnon kannattajia. He eivät uskoneet ylösnousemukseen eivätkä enkeleihin (Apt 23:8, Matt 22:23-32). Heitä ärsytti apostolien julistuksessa kaksi asiaa: ensiksikin puhe ylösnousemuksesta ja toiseksi se, että apostolit ”Jeesuksen ylösnousemukseen vedoten julistivat ylösnousemusta kuolleista” (jae 2); Jeesuksen asianhan piti olla loppuun käsitelty.

Koska apostolien tekemä ihme oli tapahtunut yhdeksännellä hetkellä (kello 15.00 meidän aikaamme, jae 3:1) ja vangitseminen ilmeisesti vasta vähän ennen illan tuloa (ilta alkoi klo 18.00), ei Suurta neuvostoa saatu koolle sinä päivänä. Apostolit heitettiinkin vankilaan odottamaan seuraavaa päivää ja Suuren neuvoston eteen joutumista.

Luukas mainitsee kristittyjen määräksi 5000. Kun koko Jerusalemissa arvellaan olleen asukkaita tuohon aikaan noin 30 000, oli kristittyjä kuudesosa koko kaupungin väestä. Juutalaisuuden uskonnollisilla johtajilla alkoi olla kiire tehdä seurakunnan laajenemisesta loppu!

Kenen asialla apostolit olivat? – Apt. 4:5-12

Juutalaisten Suuri neuvosto oli heidän ylin hallituselimensä sekä uskonnollisissa että maallisissa kysymyksissä. Roomalaiset olivat kylläkin riistäneet siltä oikeuden langettaa kuolemantuomio (Joh 18:31).

Neuvoston puheenjohtajana toimi ylimmäinen pappi, joka tuolloin oli (Joosef) Kaifas; hän toimi ylimmäisenä pappina vuosina 18-36 j.Kr. Hänen lisäkseen neuvostoon kuului 70 jäsentä.

Suuressa neuvostossa oli kolme ryhmää (jae 5):

1. Hallitusmiehet, joilla tarkoitettiin pappisaatelia, korkea-arvoisimpia pappeja. He olivat saddukeuksia.

2. Vanhimmat, jotka olivat sukujen päämiehiä, siis maallikoita. Hekin olivat ajatuksiltaan yleensä lähellä saddukeuksia.

3. Lainopettajat (kirjanoppineet ed. KR:ssa) olivat ammattiteologeja. He kuuluivat yleensä farisealaiseen ”herätysliikkeeseen”.

Vaikka Kaifas oli virallinen ylimmäinen pappi, juutalaisten todellinen johtaja oli entinen ylimmäinen pappi Hannas, jonka Luukaskin mainitsee ensimmäisenä (jae 6). Hän oli ollut ylimmäisenä pappina vuosina 6-15 j.Kr., mutta roomalaiset olivat erottaneet hänet. Juutalaiset eivät tietenkään hyväksyneet roomalaisten puuttumista heidän uskonnollisiin asioihinsa ja niinpä Hannas sukunsa päämiehenä piti todellisuudessa edelleen valtaa käsissään.

Tiedetään, että juutalaiset valitsivat ylimmäiset papit neljästä suvusta. Niinpä viisi Hannaksen poikaa toimi vuorollaan ylimmäisenä pappina: Eleasar vuosina 16-17, Joonatan vuosina 36-37, Teofilos vuosina 37-41, Mattias vuonna 43 ja Hannas (nuorempi) vuonna 62. Kun lisäksi Kaifas oli Hannaksen vävy, oli Hannaksen suvulla ylin valta juutalaisuudessa vuosina 6-41 j.Kr.

Jeesuksen lupauksen (Luuk 12:11-12) mukaisesti Pietari sai Pyhän Hengen ”puolustusasianajajakseen” eikä hän aikaillut julistaa tuomareilleen Kristuksen ylösnousemusta (jae 8).

Opetuslapsissa tapahtunut muutos (vertaa Joh 20:19) on yksi merkittävä todiste siitä, että pääsiäisen ja helluntain välisenä aikana heille oli tapahtunut jotakin, mikä muutti koko heidän elämänsä: he olivat kohdanneet ylösnousseen Jeesuksen. Jos Jeesus oli voittanut kuoleman, ei hänen omiensa tarvitsisi pelätä edes Suuren neuvoston edessä.

Neuvosto tahtoi saada selville Jeesuksen ja apostolien välisen suhteen (jae 7), tosin jotkut tutkijat ovat nähneet kysymyksessä viittauksen yhteyksiin pimeyden voimien kanssa (vertaa Matt 12:24).

Osat vaihtuvat, kun Pietari vastasi kysymykseen selvästi: apostolit olivat Jeesuksen nimessä liikkeellä. Samalla hän esittää neuvostolle vakavan syytöksen: se oli tehnyt suuren erehdyksen tuomitessaan Jumalan valitun, Jeesuksen, kuolemaan (jakeet 10-11). Pietari lainaa Ps 118:22:ta, jota Jeesuskin oli käyttänyt nuhdellessaan vastustajiaan kääntymättömyydestä (Luuk 20:17).

Kaiken lisäksi apostoleja syytettiin oudosta asiasta: hyvän tekemisestä.

Kreikankielisessä asussa Pietarin puheeseen liittyy syvällinen sanaleikki: jakeen 9 ”parantuminen” ja jakeen 12 ”pelastuminen” ovat samaa sanajuurta. Jeesus ei ole vain parantaja, vaan Pelastaja. Eikä hän ole ainoastaan yksi pelastajista, vaan ainoa Pelastaja (jae 12, Joh 14:6).

Vaietkaa! – Apt 4:13-22

Neuvosto käski apostolit ulos päätöksenteon ajaksi (jae 15). Ilmeisesti saddukeuksilla oli vielä tuolloin enemmistö neuvostossa, mutta fariseuksiakin oli paljon ja heidänkin mielipiteensä oli otettava huomioon. Ei siis voitu käydä riitelemään asian periaatteellisesta puolesta, fariseuksethan kannattivat ylösnousemusta (vertaa Apt 23:6-9, jossa Paavali viisaasti käytti hyväkseen saddukeusten ja fariseusten opillisia eroja).

Ihmettä ei voitu kieltää, sillä kansa oli siitä innoissaan. Jos apostolit olisi tuomittu, seuraukset olisivat voineet olla vakavia. Oli siis viisainta yrittää vaientaa koko häly. Niinpä apostolit määrättiin vaikenemaan Jeesuksesta täydellisesti, jotteivät ongelmat pahenisi tai leviäisi Jerusalemin ulkopuolelle (jae 17).

Apostolit vastasivat neuvoston määräykseen kuuluksi muodostuneella lauseella: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (jae 19, oikeastaan 5:29). Vuoden 1992 käännös on edellistä käännöstä parempi: kysymys ei ole siitä totellaanko Jumalaa enemmän kuin ihmisiä, vaan siitä, totellaanko Jumalaa vai ihmisiä!

Apostolit ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään syytä vaieta, sillä tapahtunutta ihmettä ei voitu kieltää. Jos Jeesus oli noussut kuolleista ja vaikutti apostolien kautta, miksi hänestä olisi pitänyt vaieta?

Itse asiassa oikeudenkäynti päättyi syyttäjien kannalta ikävästi: apostolit julistettiin syyttömiksi. Oppimattomat (jae 13) – sana voi tarkoittaa kirjoitustaidotonta, tottumatonta puhujaa tai yksinkertaisesti ”tavallista kansanihmistä”, maallikkoa – apostolit ja ”yli 40 vuoden ikäinen” (jae 22) mies poistuivat neuvoston kokouksesta voittajina.

Tänäänkin monet asiat ja tahot uhkaavat vaientaa evankeliumin julistuksen tai toisaalta estää sen kuulemisen. Suomessa kyllä julistetaan evankeliumia, mutta kuunnellaanko sitä?

Kenen puolella Jumala on? – Apt. 4:23-31

Päästyään vapaaksi apostolit menivät seurakunnan kokoukseen. Ilmeisesti kristityt olivat olleet koolla rukoilemassa apostolien puolesta heidän vankeutensa ajan.

Kuultuaan Pietarilta ja Johannekselta uutiset kristityt tekivät samoin kuin Juudan kuningas Hiskia aikoinaan: he veivät asian Jumalan eteen (2 Kun 19:14-19, Jes 37:14-20). Rukous oli täynnä lainauksia ja viittauksia Vanhasta testamentista (erityisesti Psalmeista: Ps 146:6, 2:1-2). Tämä on yksi osoitus siitä, kuinka tärkeä Vanha testamentti oli ensimmäisille kristityille.

Uskovat eivät rukoilleet, että Jumala ottaisi vaarat ja vaikeudet pois, vaan sitä, että he niistä huolimatta saisivat voiman julistaa rohkeasti evankeliumia. Jumala vastasi rukoukseen kahdella tavalla: maanjäristyksellä (vertaa 2 Moos 19:18, Jes 6:4) ja Pyhän Hengen täyteydellä. Jumala oli siis hylännyt juutalaisuuden sekä sen johtajat ja ottanut kristityt omaksi kansakseen.

Poika vai palvelija?

Sekä jakeessa 30 että 3:13 on -38 käännöksessä ”Poikasi Jeesus”, kun taas -92 käännös käyttää ilmaisua ”palvelijasi Jeesus”. Kyseessäoleva kreikan kielen sana voidaan kääntää molemmilla tavoilla. Ilmeisesti ”palvelija” on oikeampi vaihtoehto. Se lienee varhaisempi, Jes 53:sta saatu, arvonimi Jeesukselle, sen sijaan Poika yleistyi vasta myöhemmin. Tämä yksityiskohta puhuu Luukkaan tekstin varhaisuuden ja luotettavuuden puolesta.

Kristillistä sosialismia? – Apt 4:32-37

Tämän jakson perusteella on usein väitetty ensimmäisten kristittyjen olleen ensimmäisiä sosialisteja. Mutta vaikka ensimmäisten kristittyjen omaisuus oli yhteistä, ei omistaminen suinkaan ollut kiellettyä (5:4), vaan jokainen teki lahjoituksensa vapaaehtoisesti. Kristus oli tullut niin tärkeäksi, että omaisuuskin sai väistyä uskonystävien tarpeiden täyttämiseksi.

Eräs lahjoittajista oli Joosef, jolle apostolit olivat antaneet lisänimen Barnabas erotukseksi muista Joosefeista. Myöhemmin Barnabaasta ja Paavalista tuli työtoverit pakanalähetyksessä (Apt 11:22-26).