Luukkaan historiakirja lähestyy loppuaan. Vielä on kuitenkin kertomatta Paavalin merimatka Roomaan. Matka kerrotaan jälleen "me" -muodossa; kirjoittaja on itsekin ollut mukana tapahtumissa.

Matka Roomaan alkaa – Apt 27:1-12

Paavalin matka Roomaan tapahtui vankisaattueessa, jota johti Julius-niminen sadanpäämies. Ilmeisesti muut vangit olivat kuolemaantuomittuja, jotka olivat matkalla areenalle petojen tapettavaksi.

Julius näyttää luottaneen Paavaliin, koska hän salli hänen käydä tapaamassa ystäviään Sidonissa (jae 3). Jos Paavali olisi karannut, olisi Julius vastannut vangista omalla hengellään.

Matka oli aloitettu Adramyttion-nimisestä kaupungista kotoisin olleella rannikkoaluksella (jae 2, kyseinen kaupunki sijaitsi Trooaasta kaakkoon), mutta Julius löysi Myrrasta (RK, UTE-1989:ssä "Myra") suuremman laivan, joka oli matkalla Egyptistä Roomaan. Egypti oli Rooman valtakunnan vilja-aitta, joten laiva oli viljalastissa (jae 38). Vilja-alukset olivat suuria (jopa yli 300-tonnisia) ja ne voivat ottaa lastin lisäksi jopa satoja matkustajia. Mutta isosta koosta oli haittansa: ne olivat huonoja purjehdittavia.

Jakeiden 7-9 kuvauksesta saamme kuvan tuon ajan purjehtimisen hankaluudesta. Paastopäivä (jae 9, UTE-1989) eli juutalaisten suuri sovituspäivä (3 Moos 16:29-31) oli jo ohi; paastopäiväähän (eli Jom Kippuria) vietetään syys-lokakuussa, joten purjehduskausikin alkoi olla lopuillaan. Yleensä purjehduskausi lopetettiin syyskuun puolivälissä, mutta viimeistään marraskuun alussa. Uudelleen merelle lähdettiin maaliskuun alussa.

Kreetan itäisin kärki - Salmone (jae 7) - oli ohitettu, mutta Hyvät Satamat (UTE-1989; KR:ssä Kauniit Satamat, jae 8) ei nimestään huolimatta ollut sopiva paikka talvehtimiseen. Matkan jatkamisesta neuvoteltiin ja Paavalikin sai sanoa mielipiteensä (jae 10). Syitä Paavalin kuulemiseen voi olla kaksikin: hän oli herättänyt luottamusta myös muissa kuin Juliuksessa ja toiseksi hän oli kokenut purjehtija (vertaa 2 Kor 11:25 ja Paavalin lähetysmatkat); yleensähän merelle ei lähdetty kuin pakosta - purjehtiminen katsottiin vaaralliseksi (eikä syyttä), jopa jumalien tahalliseksi pilkkaamiseksi. Paavalin varoitusta ei kuitenkaan kuultu, vaan yritettiin jatkaa matkaa kohti parempaa talvehtimissatamaa.

Myrsky alkaa – Apt 27:13-20

Kaikki näytti menevän hyvin: suotuisa etelätuuli puhalsi. Mutta se olikin merkki vaarallisesta Atlantilta Välimerelle saapuneesta myrskystä, jota edelsi etelätuuli. Myrskyn puhjettua merimiehet olivat avuttomia, ainoa keino oli antaa laivan ajelehtia.

Klauda-niminen saari (aleksandrialainen muoto, KR, UTE-1989:ssä Kauda eli latinalainen muoto) soi sen verran suojaa, että laivavene saatiin vedetyksi laivaan. Yleensähän sitä hinattiin laivan perässä, mutta myrskyssä oli vaara, että se täyttyisi vedellä ja uppoaisi tai paiskautuisi laivan kylkeä vasten. Saman tien vahvistettiin laivaa köysillä (jakeet 16-17).

Myrskyn jatkuessa oli laivaa kevennettävä. Osa lastista ja irtain (jae 19, UTE-1989) eli osa purjeista yms. laivan tarvikkeista, joita ei välttämättä tarvittu, heitettiin mereen. Lastin purkaminen myrskyssä oli vaikea työ!

Vaarana oli ajautua Syrtin lahdelle, jonne matkaa tosin oli 600 km, mutta myrskyn jatkuessa oli mahdollista joutua noille vaarallisille matalikoille. Se pyrittiin estämään joko ajoankkurilla (näin UTE-1989), joka vain hidasti "matkantekoa" tai jollakin purjeella (näin KR), jolla yritettin ohjata laivaa myrskyssä.

Myrskypilvet peittivät sekä auringon että tähdet, joten ei ollut mahdollista suunnistaa (jae 20).

Paavalin on tavattava keisari – Apt 27:21-26

Kaiken toivon mentyä Paavalille ilmestyi Jumalan enkeli (jae 23), joka kertoi Paavalille, että hän pääsisi Roomaan keisari Neron eteen (jae 24). Samalla kaikki laivan matkustajat ja miehistökin pelastuisivat.

Paavali ei suinkaan ollut vahingoniloinen tai katkera muistuttaessaan aiemmasta neuvostaan, jolla joutuminen myrskyyn olisi vältetty (jae 21), pikemmin hän pyrki herättämään luottamusta sanomaansa ja ennen kaikkea Jumalaan, jolta hän oli sanomansa saanut. Ei siis ollut syytä menettää toivoaan.

Välimeressä ei noilla seuduilla ole montakaan saarta, mutta sellaisen osuminen kohdalle oli laivan matkustajille ainut toivo (jae 26).

Haaksirikko ja pelastuminen – Apt 27:27-44

Myrskyn kestettyä kaksi viikkoa merimiehet havaitsivat maata (jae 27). Joissakin käsikirjoituksissa mainitaan merimiesten kuulleen aaltojen pauhun rannalla. Adrianmerellä tarkoitettiin tuolloin paitsi Italian ja Balkanin niemimaan välistä lahtea - näin nykyään - myös sen eteläpuolista merialuetta, Kreetan ja Sisilian välistä merta (jae 27).

Meren syvyys mitattiin, ensimmäisellä kerralla se oli 20 syltä (noin 36 metriä) ja toisella enää 15 syltä (noin 27 metriä). Laiva lähestyi siis maata. Mutta vaarana oli, että ennen rantaa olisi kareja tai hiekkasärkkiä, siksi laiva ankkuroitiin ja jäätiin odottamaan aamunkoittoa (jakeet 28-29).

Merimiehet tiesivät, että laivaveneellä pääsisi melko varmasti rantaan, sen sijaan ison laivan onnistumismahdollisuudet olivat paljon pienemmät. Niinpä he yrittivät paeta. Syyksi veneen laskemiseen vesille ilmoitettiin halu laskea keulasta lisää ankkureita. Jotta keula-ankkurista olisi ollut todellista hyötyä, ne olisi pitänyt viedä veneellä kauemmas laivasta. Mutta Paavali paljasti merimiesten aikeet ja pelastumisen kannalta tärkeä laivavene menetettiin.

Paavali ymmärsi, että edessä olisi melko varmasti uinti rantaan. Siksi olisi syytä syödä, että jaksaisi tehdä sen. Paavalin esimerkkiä noudattaen kaikki söivät, jonka jälkeen loputkin viljalastista heitettiin mereen (jae 38).

Vasta nyt Luukas ilmoittaa matkalaisten määrän: 276. Merkillinen yhteensattuma on, että kreikkalaisin kirjaimin (= numeroin, koska kirjaimilla oli numeroarvot) luku kirjoitetaan SOs. Myös juutalainen historioitsija Josefus kertoo omasta haaksirikostaan, tuossa laivassa oli peräti 600 matkustajaa.

Aamun valjettua ankkurit jätettin mereen ja myrskyn ajaksi sidotut peräsimet vapautettiin. Yritys päästä rantaan alkoi. Pahat aavistukset toteutuivat: edessä oli hiekkasärkkä tai kari (kirjaimellinen käännös olisi: "kaksimerinen paikka" tai "kahden meren yhtymäkohta", siis paikka, jonka molemmin puolin oli syvää vettä).

Sotilaat aikoivat tappaa vangit: hehän olivat kuolemaantuomittuja, joten ei ollut syytä riskeerata omaa elämäänsä antamalla jonkun vangin paeta. Sadanpäämies Julius kuitenkin halusi pelastaa Paavalin ja samalla muutkin vangit saivat pitää henkensä.

Paavalin ennustus (jae 22) täyttyi: laiva tuhoutui, mutta kaikki matkalaiset pelastuivat (jae 44). Laudat (KR, RKK UTE-1989:ssä "lankut") voivat tarkoittaa niitä lautoja, joilla viljalastissa ollut ruuma oli peitetty.

Talvi Maltalla – Apt 28:1-10

Matkalaiset viettivät kolme kuukautta (jae 11) saarella, joka osoittautui Maltaksi (UTE-1989, KR:ssä "Melite"). Luukas päättää yhden antiikin parhaista merimatkojen kuvauksista. Kaikki ei vielä ollut ohi. Asukkaat - kreikaksi "barbaarit", joka tarkoitti vain sellaista ihmistä, joka ei puhunut kreikkaa tai latinaa - sytyttivät nuotion haaksirikkoisten lämmittämiseksi. Paavalin tuotua risuja nuotioon lämmön herättämä kyykäärme iski Paavalin käteen (jae 3).

Saarelaiset ajattelivat kostottaren (tai itse asiassa oikeuden jumalattaren) tehneen päätöksensä: Paavali ei ansaitsisi elää. Kun Paavali ei kuollutkaan, saarelaiset alkoivat pitää häntä jumalana. Tällä kertaa Luukas ei kerro, kuinka Paavali suhtautui "jumalallistamiseensa" (toisin Apt 14:12-18, Lystran tapahtumat). Joka tapauksessa voimme nähdä tapahtumissa Jeesuksen lupauksen täyttymisen (Luuk 10:19).

Paavali myös paransi saaren ylimmän virkamiehen, Publiuksen, isän, jolla oli kova kuume ja punatauti (KR, UTE-1989:ssä "paha vatsatauti", jae 8). Tässä yhteydessä Luukas käyttää oikeita antiikin lääketieteen termejä, hän siis oli lääkäri, kuten varhainen perimätieto meille kertoo.

Luukas ei kerro, syntyikö Maltalle kristillinen seurakunta. Matkalaisten avustaminen voidaan kylläkin tulkita osoitukseksi seurakunnan olemassaolosta (jae 10), mutta olivathan saarelaiset olleet ystävällisiä jo ensitapaamisen yhteydessä (jae 2). Tänään Malta on vahvasti roomalais-katolinen saari.

Vihdoinkin Roomassa – Apt 28:11-16

Maltalla oli talvehtinut (parempionninen) aleksandrialainen viljalaiva, joka aikoi ehtiä mahdollisimman varhain Italiaan, olivathan viljan hinnat talven jälkeen korkeimmillaan. Paavalin seurue jatkoi matkaansa tuolla laivalla, jonka keulassa olivat merenkulkijoiden erityissuojelijoiden, kreikkalaisen pääjumala Zeuksen kaksoispoikien Kastorin ja Polluksin kuvat (jae 11). Tällä kertaa matka edistyi hyvin ja Paavali pääsi vaikeuksitta perille Roomaan.

Juutalaiset hylkäävät Kristuksen – Apt 28:17-28

Päästyään Roomaan Paavali halusi mahdollisimman pian tavata oman kansansa, juutalaisten, edustajia. Kolmen päivän kuluttua tapaaminen järjestyikin, mutta silloin vain sovittiin toinen päivä, jolloin juutalaiset suuremmalla joukolla menivät Paavalin luo.

Paavali oli lievimmässä mahdollisessa vankeudessa: hänellä oli oma asunto, mutta silti hänellä oli vartija ja jonkinlaiset kahleet, ehkä hänet oli kahlehdittu vartijaansa. Näin ollen Paavali ei voinut kulkea ympäri Roomaa julistamassa evankeliumia. Sen sijaan hän voi ottaa vastaan vieraita. Ilmeisesti Paavali kirjoitti ainakin osan vankeuskirjeistään (Ef, Fil, Kol, Filem) Rooman vankeuden aikana.

Paavali otti huomioon kuulijoidensa tunteet, eikä puhunut Jeesuksesta Messiaana, vaan sanoi saman asian "Israelin toivo"-ilmaisulla (jae 20).

Paavali tiesi, kuinka vaikutusvaltaisia juutalaiset olivat. Aiemmista jaksoista muistamme, että he pystyivät erottamaan maaherra Feliksin (Apt 24:27). Jopa keisari Neron puoliso Poppea oli kiinnostunut juutalaisuudesta, joten juutalaisilla oli varmasti hyvät suhteet Neron hoviin. Niinpä he pystyivät vaikeuttamaan tai helpottamaan Paavalin asemaa, jos haluaisivat.

Tutkijat ovat ihmetelleet jakeen 21 mainintaa, etteivät Rooman juutalaiset olleet saaneet Paavalia koskevaa kirjettä Jerusalemista. Syitä kirjeen puuttumiseen voi olla useitakin.

1. Kirjettä kuljettanut laiva saattoi olla vielä matkalla. Paavalin matka oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ollut varsin nopea!
2. Kirjettä kuljettanut laiva oli voinut upota myrskyssä.
3. Jerusalemin juutalaiset olivat ehkä menettäneet mielenkiintonsa Paavalia kohtaan hänen lähdettyä Palestiinasta. Mitään paluumahdollisuutta Paavalilla ei ollut.

Ilmeisesti Rooman juutalaiset eivät aluksi ymmärtäneet Paavalin kuuluvan samaan kristittyjen joukkoon kuin Rooman seurakunta (jae 22), mutta tarkempien keskustelujen jälkeen he ilmoittivat olevansa eri mieltä Paavalinkin kanssa (jae 23).

Juutalaisten jakautuminen kahteen ryhmään lienee tulkittava siten, että osa ei hyväksynyt lainkaan Paavalin ajatuksia, osa piti Paavalin ajatuksia sinänsä järkevinä, muttei silti halunnut kääntyä kristityiksi (jae 24). Joka tapauksessa Paavali lopuksi lainasi Vanhasta testamentista samaa kohtaa kuin Jeesus kylväjävertauksen yhteydessä (Matt 13:14-15) eli Jes 6:9-10:tä: juutalaiset ovat itse sulkeneet itsensä taivasten valtakunnan ulkopuolelle.

Tähän Luukkaan oli hyvä lopettaa: evankeliumi oli siirtynyt juutalaisilta pakanoille. Juutalaiset olivat sen hylänneet, siksi se oli julistettava pakanoille - jotka myös ottivat sen vastaan.

Osassa käsikirjoituksia on myös jae 29: "Paavalin sanottua tämän juutalaiset lähtivät pois keskenään kiivaasti väitellen". Koska jaetta ei ole luotettavimmissa käsikirjoituksissa, ei sitä ole otettu Kirkkoraamattuun (eikä UTE-1989:ään).

Jäikö Apostolien teot kesken? – Apt 28:30-31

Apostolien tekojen loppu on synnyttänyt monia teorioita. Tuntuuhan kirja jäävän kesken. Eikö Luukas tiennyt Paavalin vaiheista enempää? Vai eikö hän halunnut kertoa sitä, että Paavali surmattiin miekalla Neron vainoissa?

Vastausyrityksiä on useitakin.

1. Jotkut arvelevat Luukkaan aikoneen kirjoittaa kolmiosaisen teoksen: Luukkaan evankeliumi, Apostolien teot ja kolmas kirja, mutta viimeinen kirja jäi jostakin syystä kirjoittamatta tai on kadonnut.

2. Toiset ajattelevat, että kirjan loppu on kadonnut; lopusta on lehti tai useampikin hävinnyt.

3. Kolmannet ajattelevat, että jokin onnettomuus vankeus, sairaus, kuolema keskeytti Luukkaan kirjoitustyön ja kirja jäi kesken.

4. Neljännet ajattelevat, että Luukas kirjoitti kirjansa, kun Paavali vielä oli vankeudessa. Pidetäänpä Apostolien tekoja jopa Paavalin oikeudenkäynnin puolustuspuheena, jolla pyrittiin osoittamaan Paavalin ja kristinuskon poliittinen vaarattomuus.

Mutta todennäköisin selitys on kuitenkin se, että Luukas tietoisesti lopetti kirjansa näin. Loppujen lopuksi hän ei kirjoittanut Paavalin historiaa, vaan evankeliumin leviämisen historiaa. Hänen ratkaisunsa oli teologinen: evankeliumi oli tuotu sen ajan maailman keskukseen Roomaan ja evankeliumin vanha keskus Jerusalem sai jäädä syrjään. Tämä kuvasi kirkon tilannetta: oli tultu pakanakristillisten seurakuntien aikaan, juutalaiskristilliset seurakunnat olivat enää pienenevä vähemmistö.

Evankeliumi oli murtanut vanhat rajaaaidat juutalaisuuden säännöksineen ja vapautuneena menneisyyden painolasteista se oli valmis lähtemään vastustajan keskuksesta Roomasta valloittamaan koko maailmaa.

Varhainen kristillinen perimätieto kertoo, että Paavali vapautettiin ja hän kävi Hispaniassa, mutta kärsi pian (noin vuonna 64 j.Kr.) marttyyrikuoleman keisari Neron vainoissa.
Evankeliumin eteenpäinvieminen jäi muiden tehtäväksi. Nyt tuo tehtävä on meillä. Emme voi elää menneiden aikojen muistelemisella, nyt on työn aika samalla tavalla kuin Paavalinkin aikana. Yhä on niitä, jotka eivät tunne Jeesusta Vapahtajanaan!

Me elämme siis Apostolien tekojen 29. lukua.