Hajaannusta ja valheopettajia

”Mutta jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne.”
(Gal 5:15)

Paavali kirjoitti ylläolevat sanat Galatian seurakunnille, joissa oli syntynyt kilpailevia ryhmiä, jotka taistelivat keskenään. Mutta kuka Apostolien tekojen 20. luvussa puree ja ketä?

Kysymys oli Paavalin ja hänen oman kansansa, juutalaisten, edustajien erimielisyyksistä. Aina ei ole täysin selvää, olivatko Paavalin vastustajat juutalaiskristittyjä vai myös uskoltaan juutalaisia.

Luvussamme on kolme kohtaa, joissa Luukas kertoo näistä ongelmista. Ensimmäinen on jakeessa 3, jossa kerrotaan Paavalin muuttaneen matkasuunnitelmiaan juutalaisten salahankkeiden vuoksi.

Jakeessa 19 Luukas lainaa Paavalin puhetta, jossa hän puhuu juutalaisten häneen kohdistamista salahankkeista. Erityisesti kuulijoiden mielessä lienee ollut luvussa 19 kerrottu Efesoksen mellakka, jossa myös juutalainen Aleksandros oli Paavalia syyttämässä (Apt 19:33; onko 2 Tim 4:14:ssä mainittu kupariseppä Aleksandros sama henkilö, on epävarmaa).

Kolmas kohta on jakeissa 29 ja 30, joissa Paavali puhuu ensin seurakunnan ulkopuolelta tulevista valheopettajista ja jakeessa 30 seurakunnan sisältä nousevista harhaanjohtajista ja seurakunnan hajottajista.

Tämäkin Apostolien tekojen luku on muistuttamassa meitä siitä, ettei alkukristillinen aika ollut sellaista autuuden ja sopusoinnun aikaa, jollaiseksi jotkut sen haluavat kuvata (ja samalla tietenkin itsensä tällaisen autuuden ajan edustajiksi tänään).

Riitoja ja erimielisyyksiä on kristittyjen parissa ollut alusta asti. Eivät ne ole vain tämän ajan vitsauksia kirkossa. Siksi meidän on myös otettava oppia Paavalin suhtautumisesta niihin. Osa erimielisyyksistä on Paavalin mielestä sellaisia, joiden takia ei kannata seurakuntaa hajottaa, vaan tulee etsiä yhteinen tie eteenpäin (esimerkiksi 1 Kor 10:23-33). Osa erimielisyyksistä taas on syytä ottaa niin vakavasti, että sellaisten edustaja erotetaan kristittyjen yhteydestä (esimerkiksi Gal 5:1-6). Myös tänään on vedettävä raja erimielisyyden ja väärän uskon välille. Paavali sai kritiikkiä omista rajanvedoistaan ja niin saamme mekin, mutta silti raja on vedettävä. Ei sinne, minne me sen haluamme, vaan sinne, mihin Jumala sen haluaa!

Jerusalemiin ja Roomaan – Apt 20:1-6

Edellisessä luvussa kerrottu mellakka ei saanut Paavalia pakenemaan, vaan hän poistui Efesoksesta vasta mellakan loputtua.

Kuitenkaan Paavali ei ollut uhkarohkea, vaan jakeessa 3 huomaamme, että Paavali oli valmis jopa muuttamaan matkasuunnitelmiaan vihamiesten juonittelun takia. Paavali ei antanut vihamiestensä toiminnan estää evankeliumin julistusta, mutta toisaalta hän ei tieten tahtoen langennut vihollisten virittämiin ansoihin tai hakemalla hakenut vaikeuksia.

Efesoksesta Paavali lähti Kreikkaan, jossa hän vietti kolme kuukautta, ilmeisesti lähinnä Korintissa. Kävikö Paavali tällä kertaa Illyriassa, vai oliko hän käynyt siellä jo toisella lähetysmatkalla, jää epäselväksi (vertaa Room 15:19). Joka tapauksessa on selvää, että Paavali koki tehneensä osuutensa Jumalan valtakunnan työssä Rooman valtakunnan itäosissa; hänen mielensä paloi Roomaan ja edelleen Espanjaan. Ennen länteen lähtöä Paavali kuitenkin halusi käydä Jerusalemissa luovuttamassa pakanakristittyjen kokoaman kolehdin Jerusalemin seurakunnan vanhimmille (Apt 19:21, Room 15:23-29).

Oli ilmeisesti kevät vuonna 57 ja Paavali halusi ehtiä Jerusalemiin helluntaiksi. Kiireinen aikataulu ei kuitenkaan estänyt Paavalia viettämästä happamattoman leivän juhlaa, joka sijoittui pääsiäistä edeltävään viikkoon, ennen kuin hän jätti Euroopan ja Filippin, josta Euroopan työ Paavalin osalta oli alkanutkin.

Paavali noudatti itse useita juutalaisten säädöksiä, eikä hän halunnut estää niiden noudattamista myöskään kristityiksi kääntyneiltä juutalaisilta, mutta yhteen kohtaan Paavali veti rajan: pakanoilta niiden noudattamista ei tullut vaatia, sillä silloin niistä olisi helposti tullut pelastustie. Paavalin suhteeseen juutalaiseen lakiin ja säädöksiin tutustumme seuraavassa luennossa.

”Me”-jaksot

Jakeesta 5 alkaa toisen kerran Apostolien teoissa kuvaus, joka kerrotaan ”me”-muodossa. ”Me”-muodossa tapahtuvaa kerrontaa on Apostolien teoissa seuraavissa jaksoissa: Apt 16:10-17, Apt 20:5-21:18 (jakso alkaa Filippistä, johon edellinen jakso päättyy) ja Apt 27:1-28:31.

Perinteisesti on ajateltu lääkäri Luukkaan näissä kohdissa lainaavan omia päiväkirjamerkintöjään matkoiltaan Paavalin seurassa. Toiset arvelevat Apostolien tekojen kirjoittajan lainaavan jonkun muun kirjoittamia muistiinpanoja.

Itse jaksoista ei voi päätellä, kummasta on kysymys, mutta Apt 1:1:n ”minä”-muoto sopisi paremmin yhteen näiden jaksojen ”me”-muodon kanssa, jos kysymys olisi Luukkaan omista muistiinpanoista.

Rakas jumalanpalvelus – Apt 20:7-12

Tästä jaksosta meillä tämän päivän kristityillä olisi paljon opittavaa. Paavalin ajan kristityille jumalanpalvelus ja ehtoollisen vietto olivat niin rakkaita, että koko vapaa-aika illasta aamuun (tuolloinhan sekä ”sunnuntai” että ”maanantai” olivat työpäiviä) oltiin valmiita käyttämään Jumalan sanan kuulemiseen ja kristilliseen yhteydenharjoitukseen.

Troaksen tapahtumat vahvistavat sen, että ensimmäiset kristityt pitivät pyhäpäivänään nimenomaan ”sunnuntaita”, viikon ensimmäistä päivää. (Meidän kalenterimme on tässäkin kohdin muuttanut vanhan käytännön: meidän kalenterissamme sunnuntai on viikon viimeinen päivä.)

Seitsemännen päivän adventistit ja muut, jotka haluavat pitää Vanhan testamentin säädökset tässä kohdin voimassa, tekevät myös Paavalista ja ensimmäisistä kristityistä harhaoppisia. Jeesuksen ylösnousemus muutti myös pyhäpäivän kohdalla asioiden arvojärjestystä.

Jumalanpalveluksen yhteydessä tapahtui myös ihme: ikkunasta väsymyksen nukuttamana pudonnut Eutykos herää henkiin, vaikka lääkäri Luukas toteaakin hänen kuolleen pudottuaan kolme kerrosta ikkunasta pihalle.

Kiire eteenpäin – Apt 20:13-17

Paavalilla oli jo kiire. Hän oikaisi maitse muiden purjehtiessa (jakeet 13-14) eikä halunnut mennä Efesokseen, koska tiesi, että siellä aikaa kuluisi niin paljon, ettei Jerusalemiin ehdittäisi helluntaiksi. Mutta Efesoksen eteläpuolella olevasta Miletoksesta Paavali lähetti Efesoksen vanhimmille kutsun tulla viimeisen kerran kuulemaan hänen opetustaan.

Paavalin matka kulki monen tänään suositun lomakohteen kautta: Kios, Samos ja Lesbos, jonka merkittävin kaupunki Mitylene oli, löytyvät paitsi Apostolien teoista, myös matkatoimistojen esitteistä.

Paavalin jäähyväispuhe – Apt 20:18-38

Paavalin kutsuttua koolle Efesoksen seurakunnan vanhimmat hän piti heille koskettavan jäähyväispuheen. On syytä huomata, että Efesoksen seurakunnalla tosiaan oli vanhimpansa, jotka kantoivat vastuun seurakunnasta. Sana vanhin, presbyteros, on juuri se sana, josta uusiin kieliin tulevat pappia merkitsevät sanat (präst, Priester jne.). Näistä veljistä käytetään Uudessa testamentissa hyvinkin erilaisia sanoja. Heitä kutsutaan paimeniksi, opettajiksi, jopa enkeleiksi (Ilm 2-3, jonka taustalla on Mal 2:7).

Jos olemme tarkkoja, kirkossa on yksi Ylimmäinen Pappi, Kristus, ja kaikki kristityt kuuluvat pyhään papistoon (1 Piet 2:9). Meidän pastorimme eivät siis ole pappeja siinä mielessä, että he olisivat uhripappeja. Sen sijaan heille on uskottu lauman paimentaminen kaikkine siihen kuuluvine velvollisuuksineen ja valtuuksineen. Väite, ettei tällaisia miehiä olisi alkukirkossa ollut, ei saa tukea Uudesta testamentista. Kaikkein parhaiten sen osoittaa juuri nyt käsiteltävä jakso.

Paavali puhui omasta työstään. Hän oli tehnyt työtä sen mukaan kuin oli osannut. Hän ei ollut vetäytynyt pois, vaan oli julistanut sanaa rohkeasti ja julkisesti. Jatkosta Paavalilla oli vain hämärä aavistus. Vaikeuksia oli odotettavissa, kahleita ja ahdinkoa.

Apt 21:4 ja 11 kertovat kahdesta sellaisesta Paavalin kohtaloa koskevasta Pyhän Hengen todistuksesta, joista Paavali jakeessa 23 puhui. Noiden ennustusten toteutuminen on kerrottu Apt 21:33:ssa.

Enemmän kuitenkin merkitsi se, että Paavali oli jo Miletoksen rannikolla vangittu mies. Pyhä Henki oli sitonut hänet ja vei häntä Jerusalemiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Oli aika siirtää vastuu lopullisesti pois Paavalilta seurakunnan vanhimmille. Paavali voi rohkeasti sanoa, ettei ole enää hänen vikansa, jos joku Efesoksen kristityistä joutuu kadotukseen.

Hes 33:1-9 puhuu sielunhoitajan vastuusta. Tuota jaksoa lukiessa saattaa ajatella, että tämähän on pelkkää tekojen oppia: jos todistat Jumalasta, pelastut, mutta jos et, joudut kadotukseen. Tässä kohdin on muistettava Lutherin sanat: ”Eivät hyvät teot tee hyvää ihmistä, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja.” Kukaan, joka on kohdannut elävän Jeesuksen, ei voi olla piittaamaton muiden pelastuksesta. Mutta on muistettava, että Kristuksesta voi todistaa usealla tavalla. Ei kaikkien tarvitse jakaa traktaatteja kadulla.

Ei kukaan, joka näkee sokean kulkevan kohti jyrkännettä, ajattele: ”Omapa on asiansa”, vaan jokainen pyrkii tietenkin pysäyttämään hänet ennen onnettomuutta.

Jumalan sanaa oli avoimesti saarnattu. Nyt oli Efesoksen vanhimpien tehtävä pitää huoli itsestään ja laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki oli heidät pannut.

Usein väitetään, että Luukas ei tuntenut Paavalin sovitusoppia. Kuitenkin juuri tässä Luukas kirjaa Paavalin sanomana evankeliumin ytimen. Herra on omalla verellään lunastanut seurakunnan itselleen. (Toisissa käsikirjoituksissa sanotaan hieman toisin: Jumala on omalla verellään lunastanut seurakunnan itselleen!) Minä istutin, Apollos kasteli, Jumala antoi kasvun

Paavali tiesi kertoa järkyttävän asian. Seurakunnan omasta piiristä tulisi nousemaan harhaoppisia opettajia, julmia susia, jotka eivät säästäisi laumaa. Paimenten oli oltava valveilla ja muistettava Paavalin näkemää vaivaa, kun hän opetti vanhimpia. Seurakunnan vanhimmaksi ei päässyt kuka tahansa. Tarvittiin perusteellinen opetus vaativaan tehtävään. Siihen asetettujen tulee edelleen muistaa, että lauma on paimenen kunniaa ja arvostusta tärkeämpi.

Paavali jätti Efesoksen ystävät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun. Jumalan sanassa on voima, joka rakentaa seurakuntaa. Vain elävä ja voimallinen sana voi antaa meille perintöosan pyhitettyjen joukossa.

Paavali vakuutti vielä, ettei hän ollut pyrkinyt hyötymään seurakunnasta. Hän oli tehnyt rehellistä työtä ja elättänyt paitsi itsensä myös muita. Näin hän oli seurannut Herran tahtoa ja antanut esimerkin myös seurakunnalle.

Paavali on päättänyt jäähyväispuheensa. Tässä ajassa hän ei nähnyt enää Efesoksen kristittyjä ja ero oli haikea. Paavali oli kuitenkin jättänyt Efesoksen vanhimmille ja samalla koko kirkolle testamentin, tehtävän. Toivottavasti se saa meidänkin kirkossamme kannustaa jokaista sananpalvelijaa hylkäämään ”leipäpappeuden”. Herran antama tehtävä on valtava ja siitä on kerran tehtävä tili.

Seurakuntalaiset taas toivottavasti ymmärtävät, miten valtavan tehtävän heidän pastorinsa ovat saaneet ja kantavat heitä uskollisesti esirukouksissa Isän eteen. Jaksamme vain toisiamme rakastaen ja keskittyen siihen, että Herra on ostanut meidät omakseen omalla verellään. Rakas opettaja

Luvun loppujakeet osoittavat, kuinka rakas Paavali oli Efesoksen seurakuntalaisille. Todellinen Jumalan valitsema paimen kohtaa työssään vastoinkäymisiä ja vastustusta, mutta tasapuolisuuden vuoksi on sanottava, että hän saa osakseen myös Jumalan kansan esirukoustuen ja Jumalan lasten rakkauden.

Jakeessa 35 mainittuja Jeesuksen sanoja (”autuaampi on antaa kuin ottaa”) ei ole säilynyt evankeliumikirjoissa, joten tässä on häivähdys siitä valtavasta materiaalista, jota suullinen ja kirjallinen perimätieto Jeesuksesta piti sisällään (vertaa Joh 21:25). Viisaudessaan Jumala välitti apostolien kautta vain osan siitä meille, mutta tuossa osassa on kerrottu tärkein: Jeesus on sovittanut meidät Jumalan kanssa (vertaa Apt 20:20-21).