Lähetyskutsu – Apt 13:1-3

Olemme jo useaan kertaan kiinnittäneet huomion siihen, että tähän asti Apostolien teoissa on kerrottu evankeliumin julistamisesta lähes yksinomaan juutalaisille. Syyrian Antiokiasta alkoi kuitenkin uusi kehitys, joka mullisti koko sen ajan tunnetun maailman. Pakanalähetys alkoi toden teolla, kun Paavali ja Barnabas lähetettiin Antiokiasta ympärillä olevien kansojen pariin.

Apostolien tekojen 13. luvun tapahtumat ajoittuvat 40-luvun loppupuolelle eli kristillisellä kirkolla oli tuolloin ikää jo reilut 15 vuotta.

Jakeessa 1 on viiden miehen luettelo. Taitava raamatuntutkija saa erilaisista nimiluetteloista joskus paljonkin tietoa. Tällä kertaa on syytä huomata ensiksikin "Simeon, josta käytettiin nimeä 'Niger'", joka on ollut tummaihoinen, siis neekeri. Mitä ilmeisimmin hän oli joskus kääntynyt juutalaiseksi, ja myöhemmin kristityksi.

Toinen mielenkiintoinen hahmo on Menahem, joka oli kuninkaan hovin jäsen. Kristillisessä kirkossa oli siis alusta alkaen mukana myös yhteiskunnan hyväosaisia, yläluokan jäseniä.

Kolmas tutkijoita askarruttanut nimi on Lukios, jonka jotkut arvelevat olevan itse asiassa kirjan kirjoittaja Luukas.

Antiokian seurakunnan johtajat olivat siis eri puolilta Välimeren itäpäätä: Pohjois-Afrikasta, Galileasta, Kyprokselta ja Kilikiasta (nykyisen Turkin alueelta).

Pakanalähetys ei kuitenkaan alkanut näiden seurakunnan johtajien tahdosta, vaan Pyhän Hengen tahdosta. Kuinka Pyhä Henki ilmaisi tahtonsa, jää epäselväksi, mutta huomaamme, että kokoontunut seurakunta oli varma siitä, mitä Jumala tahtoi heidän tekevän. Ehkä joku profeetoista sai ilmestyksen ja sanoman Jumalalta.

Todennäköisesti lähetystyöhön erottaminen tapahtui seurakunnan jumalanpalveluksessa, olihan se kirkon elämän keskus. Muutenkin kuvaus pakanalähetyksen lähtöhetkestä muistuttaa nykyistä lähetystyöntekijöiden työhön siunaamista.

Paavali ja Barnabas Kyproksella – Apt 13:4-12

Syyrian Antiokiasta Paavali ja Barnabas lähtivät (ehkä vuonna 47 j.Kr.) Antiokian satamakaupunkiin Seleukiaan, joka oli 25 km länteen Antiokiasta. Rannikolta saattaa hyvällä ilmalla nähdä Kyproksen vuorenhuiput, saari on vain vajaan sadan kilometrin päässä rannikolta. Seleukiasta oli helppo löytää rahtilaiva, joka oli matkalla Kyprokselle. Tuohon aikaan ei ollut matkustaja-aluksia, vaan matkalaiset lunastivat paikkansa rahtilaivojen kansilta.

Matkan suuntautuminen nimenomaan Kyprokselle oli ymmärrettävää, olihan Barnabas sieltä kotoisin. Kypros oli kuuluisa kuparikaivoksistaan - saari on jopa antanut nimen tuolle metallille.

Paavali ja Barnabas nousivat maihin Salamiissa, joka sijaitsi hieman pohjoiseen nykyisestä Famagustan kaupungista. Paavali ja Barnabas eivät olleet ensimmäisiä kristillisen sanoman julistajia saarella, vaan jo reilut kymmenen vuotta aiemmin (Apt 11:19) - Stefanoksen kivitystä seuranneen vainon aikana - saarelle oli tullut kristittyjä. Ilmeisesti näillä aiemmilla julistajilla ei kuitenkaan ollut ollut menestystä, eikä saarelle ollut syntynyt seurakuntia.

Niinpä Paavali ja Barnabaskin aloittivat työnsä juutalaisten synagogista (jae 5). Kyproksella olikin erityisen paljon juutalaisia, kuten juutalaiset historioitsija Josefos ja filosofi Filon kertovat teoksissaan. Luukas ei kerro Salamiin tapahtumista mitään, vaan siirtyy suoraan saaren roomalaisen hallintokaupungin, Pafoksen tapahtumiin. Kypros oli vuodesta 22 j.Kr. ollut Rooman provinssi ja Roomaa saarella edusti prokonsuli, jossa virassa tuolloin toimi Sergius Paulus.

Sergius Pauluksella oli hovissaan juutalainen tietäjä Barjesus - toiselta nimeltään Elymas (joka tullee arabian "viisasta" tarkoittavasta sanasta). Tuohon aikaan ei ollut mitenkään harvinaista, että ennen tärkeitä päätöksiä kysyttiin neuvoa tietäjiltä, sitä pidettiin jopa normaaliin huolehtivaisuuteen kuuluvana asiana.

On selvää, ettei Barjesus pitänyt siitä, että Sergius Paulus kuunteli uusia julistajia. Paavali sieti Barjesuksen vastustusta aikansa, mutta lopulta hänen mittansa täyttyi. Paavali totesi, ettei mies suinkaan ole saman Jeesuksen (tai Joosuan) poika, jota Barnabas ja Paavali julistivat, vaan hänen vastustajansa seuraajia, "Paholaisen sikiö". Paavalin ennustuksen mukaisesti Barjesus myös menetti näkönsä (vertaa: Paavali Damaskoksen tiellä, Apt 9:8-18).

Tietäjän sokeutuminen oli Sergius Paulukselle merkki siitä, ketä tuli kuunnella ja ketä uskoa. Kastettiinko Sergius Paulus ja syntyikö Pafokseen kristillinen seurakunta, jäävät epäselväksi.

Tämä tapaus näyttää Luukkaalle merkinneen paljon, koska hän ei tämän jälkeen puhu "Barnabaksesta ja Saulista", vaan "Paavalista seuralaisineen" (vertaa jae 13). Tästä lähtien Paavali on kristillisen pakanalähetystyön ehdoton johtohahmo.

Ilmeisesti Paavalilla oli jo ennen kristityksi tuloaan kaksi nimeä: heprealainen Saul ja kreikkalais-roomalainen Paulus. Paulus tarkoittaa "pieni", "vähäinen", "pienikasvuinen".

Tiet eroavat – Apt 13:13

Seurueen siirtyessä Kyprokselta takaisin mantereelle (nykyisen Turkin etelärannikolle) Johannes Markus erosi Paavalista ja Barnabaksesta ja palasi Jerusalemiin.

Tämän eron syystä ei ole varmuutta. Jotkut arvelevat syyn olleen yksinkertaisesti nuoren Johannes Markuksen koti-ikävän.

Toiset taas arvelevat, että Johannes Markus ei halunnut lähteä julistamaan evankeliumia todellisille pakana-alueille. Ovatpa jotkut jopa ajatelleen, että Johannes Markus oli huolestunut Paavalin ja Barnabaksen toiminnasta ja lähti Jerusalemiin kertomaan, mitä oli tehty ja oliko oikein julistaa evankeliumia pakanoille vaatimatta heiltä ympärileikkausta. Johannes Markus olisi siis ollut tavallaan syypää Apostolien tekojen 15. luvun tapahtumille ja apostolien kokoukselle.

Olivatpa eron syyt mitkä tahansa, Paavali ei halunnut ottaa Johannes Markusta toiselle lähetysmatkalle toisin kuin Barnabas, niinpä myös Paavalin ja Barnabaksen tiet erosivat myöhemmin (Apt 15:37-41).

Paavalin saarna Pisidian Antiokiassa – Apt 13:14-41

Luukas ei kerro Pergen tapahtumista, vaan siirtyy suoraan 160 km pohjoisempana sijainneeseen Pisidian Antiokiaan. Täälläkin Paavali ja Barnabas menivät juutalaisten synagogaan. Siellä he eivät tavoittaneet vain juutalaisia, vaan myös jumalaapelkääviä pakanoita (jae 26).

Juutalaiseen jumalanpalvelukseen kuului teksti sekä laista (= Mooseksen kirjat) että profeettakirjoista. Jälkimmäistä sai selittää kuka tahansa täysi-ikäinen juutalaismies. Ei siis ollut yllätys, että kaupunkiin tulleita vieraita pyydettiin puhumaan synagogassa.

Paavalin puhe voidaan jakaa neljään pääosaan:

1. Israelin historia, jakeet 16-25

2. Jeesus - ihmisten Vapahtaja, jakeet 26-31

3. Vanhan testamentin perustelu Jeesuksen messiaanisuudelle, jakeet 32-37

4. Kehotus ja varoitus kuulijoille, jakeet 38-41.

Paavali kävi puheessaan Israelin historiaa läpi vain Daavidiin asti, josta hän siirtyi viimeiseen vanhan liiton hahmoon, Johannes Kastajaan. Paavalin mainitsema 450 vuotta (jakeessa 20) saadaan siten, että Egyptin siirtolaisaikaan (400 vuotta) lisätään autiomaavaelluksen 40 ja Kanaanin maan valloitukseen kuluneet 10 vuotta.

Israelin historia oli tuttua synagogassa olleille juutalaisille, mutta heillekin oli uutta Paavalin seuraava väite: Jeesus Nasaretilainen oli Vanhassa testamentissa luvattu Messias.

Väitteensä Paavali perusteli Jeesuksen ylösnousemuksen todistajien lausunnoilla ja kolmella Vanhan testamentin kohdalla: Ps 2:7 (jae 33), Jes 55:3 (jae 34) ja Ps 16:10 (jae 35).

Paavali päätti puheensa kehotukseen ottaa vastaan Jeesus Vapahtajana ja varoitukseen siitä, mitä seuraisi, jos sanomaa Ylösnousseesta ei otettaisi vastaan (jakeen 41 taustalla on Hab 1:5:n vastaava varoitus).

Luukkaalla näyttää olleen tyylinä kertoa uuden ajanjakson alkutapahtumat muuta kerrontaansa tarkemmin. Tämä on ymmärrettävää, sillä ovathan nuo tilanteet olleet erityisen tärkeitä. Niinpä Luukas on kertonut myös näihin tapahtumiin liittyneet puheet tarkemmin kuin muut apostolien puheet, joita hän kirjassaan lainaa.

Toisaalta voimme pitää tätä Paavalin Pisidian Antiokiassa pitämää puhetta myös tietynlaisena malli- tai esimerkkipuheena Paavalin lähetystyössään pitämistä puheista. Samaan tyyliin Paavali on puhunut varmaan monessa muussakin kaupungissa ja synagogassa. Kaikkia tuntemiaan Paavalin puheita Luukas ei ole voinut sisällyttää Apostolien tekoihin, siksi hän on valinnut mielestään tärkeimmät puheet.

Ihastumista ja vihastumista – Apt 13:42-49

Osa Paavalin kuulijoista halusi kuulla lisää ja niin keskustelu jatkui synagogan ulkopuolella.

Luukas ei sano selvästi, kuka pyysi apostoleita puhumaan synagogassa myös seuraavana sapattina. Ehkä kutsujina olivat synagogan vanhimmat, jotka toivoivat näin saavansa viikon miettimisajan. Mutta voi olla, että jo tässä vaiheessa juutalaisten johtajat olivat hylänneet apostolien sanoman ja kutsun esittikin kansanjoukko.

Seuraavan sapattina lähes koko kaupunki keräytyi synagogalle kuulemaan apostoleja. Juutalaisten johtajat eivät kuitenkaan olleet lainkaan ihastuneita. Ilmeisesti he olivat paitsi kateellisia apostolien menestyksestä, myös huolissaan heidän sanomastaan, jossa ei Vanhan testamentin laki ollut heidän mielestään riittävästi esillä.

Ilmeisesti Paavalia ei päästetty lainkaan synagogaan, vaan väittely (jae 45) käytiin synagogan ulkopuolella.

Väittelyn lopuksi Paavali teki kauaskantoisen johtopäätöksen: koska evankeliumi ei kelpaa juutalaisille, apostolit kääntyisivät tulevaisuudessa pakanoiden puoleen. Tämä ratkaisu varmasti vaikeutti juutalaislähetystä, mutta avasi ovet evankeliumin julistamiselle pakanoille.

Jälleen kerran saamme huomata Paavalin lähetysstrategian toimivuuden: kaupunkiin syntynyt seurakunta levitti evankeliumin ympäröivään maaseutuun (jae 49).

Matka jatkuu – Apt 13:50-52

Luukas ei kerro, kuinka kauan Paavali ja Barnabas saivat toimia Pisidian Antiokiassa. Lopulta juutalaiset kuitenkin päättivät, että apostolien toiminnasta oli tehtävä loppu. Synagogan sulkeminen apostoleilta ei ollutkaan lopettanut evankeliumin julistusta ja kristillisen seurakunnan kasvua, joten joku muu ratkaisu oli löydettävä. Saamme myöhemmin Apostolien teoissa monta kertaa huomata, kuinka taitavia juutalaiset olivat taivuttamaan roomalaisia virkamiehiä toteuttamaan toiveensa.

Kaikki jumalaapelkäävät pakanat eivät olleet jättäneet synagogaa. Juutalaisten johtajat käyttivät nyt heitä hyväkseen taivuttamaan kaupungin johdon karkottamaan apostolit. Roomalaiset ylemmät virkamiehet pysyivät yleensä poliittisista syistä uskontojen ulkopuolella, mutta heidän vaimonsa osallistuivat uskontoihin.

Juutalaiset onnistuivat tavoitteessaan ja apostolit karkotettiin kaupungista. Jeesuksen antaman ohjeen mukaisesti Paavali ja Barnabas pudistivat kaupungin pölyt vaatteistaan (Matt 10:14-15). Teko kuvasi sitä, ettei apostoleilla olisi mitään yhteistä kaupungissa vastustajiensa kanssa - ei myöskään viimeisellä tuomiolla.

Mutta edes apostolien karkotus ei estänyt evankeliumia leviämästä: kaupunkiin oli syntynyt seurakunta, joka jatkoi apostolien aloittamaa työtä.

Paavali ja Barnabas lähtivät 140 km päässä olevaan Ikonioniin, mutta sen tapahtumat kuuluvatkin jo seuraavaan jaksoon.