Luukkaan evankeliumin luku 20 luettavissa netissä

Jeesukselta kysytään valtuuksia – Luuk 20:1-8

Luukas kertoo kaikkiaan kuudesta kiistakeskustelusta Jeesuksen ja hänen vastustajiensa välillä hiljaisella viikolla.

Markus sanoo, että eletään hiljaisen viikon tiistaita (Mark 11:19-20). Luukkaalle tärkeämpää on keskustelujen paikka: Jerusalemin temppeli (jae 1).

Ensimmäinen kiista koskee Jeesuksen valtuuksia. Varmaan takana oli erityisesti temppelin puhdistaminen (Luuk 19:45-48). Olihan se selkeä nousu pappien valtaa vastaan, mutta varmasti takana oli laajemminkin Jeesuksen toiminta, erityisesti syntien anteeksiantaminen oli ärsyttänyt hänen vastustajiaan moneen kertaan.

Kysymyksellä vastaaminen oli tavallista rabbien keskustelulle (jae 3). Jokainen ymmärsi, että Johannes Kastajaa koskeva vastaus olisi samalla vastaus Jeesuksen valtuuksia koskevaan kysymykseen. Samalla tuli vastattavaksi kysymys, voiko Jumala puhua ohi pappien, lainopettajien ja temppelin kultin. Jeesuksen vastustajat – Suuren neuvoston pappis- ja maallikkojäsenten edustajat (jae 1), jotka yleensä olivat huonoissa väleissä keskenään, alkoivat laskelmoida ja lopputulos oli se, että he eivät uskaltaneet vastata mitään.

Suuri neuvosto oli sietänyt Johannes Kastajan toimintaa hänen suosionsa takia. Fariseukset olivat kysyneet Johannekselta hänen valtuutustaan (Joh 1:19-27), mutta se ei ollut johtanut mihinkään. Selvää on, että Suuren neuvoston edustajat eivät uskoneet Johanneksen olleen profeetta, mutta kun kansa uskoi neljänsadan vuoden hiljaisuuden lopultakin päättyneen, ei kansan uskonnollinen johto uskaltanut hyökätä Johannesta vastaan.

Rehellinen vastaus olisi ollut liian vaarallinen (jae 6) – niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vaikeneminen (jae 7). He valitsivat helpoimman tien. Toisin teki ensimmäinen marttyyri Stefanos: hän hyvin tiesi, että rehellinen vastaus johtaisi todella kivitykseen, mutta ei vaiennut (Apt 6:12-7:60).

Jeesuksen vastustajien vastaamattomuus merkitsi sitä, että heillä ei ollut kykyä arvioida hengellisiä kysymyksiä – ja juuri se oli Suuren neuvoston tehtävä. He tekivät itsensä pätemättömiksi tehtäväänsä. Niinpä Jeesuskaan ei vastannut heidän kysymykseensä (jae 8). Oli turha vastata ihmisille, joille totuus ei merkinnyt mitään. Tai itse asiassa hän vastasi – vertauksella, joka on jakeissa 9-19.

Jo aikaisemmin Jeesukselta oli kysytty valtuuksia (Joh 2:18-22), mutta silloin keskustelu päättyi kyselijöiden väärinymmärrykseen: he ajattelivat Jeesuksen puhuvan Jerusalemin temppelistä eikä omasta ruumiistaan.

Vertaus viinitarhan vuokraajista – Luuk 20:9-19

Vertauksen taustalla on juutalaisten hyvin tuntema ajatus Israelista Herran Sebaotin viinitarhana (Jes 5:1-7).

"Herran Sebaotin viinitarha on Israelin kansa ja Juudan heimo se köynnös, josta hän iloitsi. Hän odotti oikeuden valtaa, mutta kaikki oli mielivaltaa, hän tahtoi vanhurskasta hallitusta, mutta kuuli vain katkeraa valitusta."
Jes 5:7

Tuohon aikaan varsinkin Galileassa oli paljon maatiloja, jotka olivat vuokralla. Rikas omistaja asui yleensä Roomassa ja keräsi vuokraa maatilastaan. Tällä kertaa vuokralaiset eivät olleet halukkaita maksamaan vuokraa. Taustalla voidaan nähdä Talmudin – juutalaisen lainselityksen – opetus, että jos maan omistajuus on epäselvä ja vuokraaja on pitänyt maata hallussaan vähintään kolme vuotta, hän voi vaatia maata itselleen. Tähän liittyi myös halu tappaa perillinen (jae 14). Kun yhteen rikokseen, eli vuokran maksamattomuuteen, jolla samalla kyseenalaistettiin omistajuus, lisätään toinen rikos, eli perillisen tappaminen, lopputulos voisi olla maan saaminen itselle.

Isännän palvelijoiden kohteleminen muuttuu aina vain huonommaksi (jakeet 10-12). Omistajalla olisi ollut laki takanaan, mutta hän on käsittämättömän kärsivällinen ja lähettää lopulta oman poikansa asialle (jae 13). Oman edun tavoittelussaan vuokralaiset tappavat pojan viinitarhan ulkopuolella (jae 15), sillä veri olisi saastuttanut maan ja tehnyt tuotteiden myymisen mahdottomaksi. Jeesus myös kuoli kaupungin ulkopuolella (Joh 19:17, vertaa Hepr 13:12-13, mutta hänen kuolemansa pyhitti koko ihmiskunnan).

Samanlaista ulkokultaisuutta oli se, että juutalaisten johtajat eivät halunneet mennä Pilatuksen palatsiin, etteivät saastuisi eivätkä siksi voisi syödä pääsiäislammasta – mutta Jeesuksen tappaminen väärin syytöksin ei heitä vaivannut (Joh 18:28).

Pojan surmaaminen saa lopulta tilanomistajan kärsivällisyyden loppumaan: edessä on syyllisten rankaiseminen ja tilan antaminen toisille.

Hengellisessä elämässä vertauksen sanoma on selvä. Israel on ollut uskoton Luvattu kansa. Vanhaa testamenttia voisi kutsua luopumuksen historiaksi. Nyt Jumala on lähettänyt ainoan, rakkaan Poikansa (jakeessa 13 on sama ilmaisu kuin Luuk 3:22:ssa, kun taivaasta kuului ääni Jeesuksen kasteen yhteydessä). Hänet tapetaan ja Jumalan valtakunta annetaan pakanoille (Room 11:11-12). Vertaus ei miellytä kuulijoita (jae 16).

Kulmakivi (jae 17) on Raamatussa esillä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa (katso esimerkiksi Jes 8:14, Dan 2:34, Luuk 2:34). Yksi kohdista on juuri ennen hoosianna-jaksoa Psalmissa 118 (jae 22, hoosianna jakeet 25-26), jota kansa oli vähän aikaisemmin huutanut Jeesukselle (Luuk 19:38).

Suuren neuvoston lähettiläät ymmärsivät saaneensa vastauksen kysymykseensä (jae 19) – mutta he halusivat toimia kuin vertauksen vuokraviljelijät: tappaa ainoa, rakas poika – mutta se ei toisi heille omistusoikeutta Jumalan valtakuntaan. Jae 14 osoittaa, että Jeesus tiesi vastustajien suunnitelman tappaa hänet (vertaa Luuk 19:47), mutta sekään ei heitä estänyt.

Tässä luvussa Luukas käyttää kolmea eri aikaa tarkoittavaa kreikan sanaa: jakeessa 9 khronos – kuluva aika, jakeessa 10 kairos – määräaika ja jakeessa 34 aioon – aikakausi.

Jumala antaa aikaa kääntymykseen – mutta ei äärettömästi!

Kysymys veron maksamisesta keisarille – Luuk 20:20-26

Jälleen kerran Kirkkoraamattu-1992 on ”täydentänyt” tekstiä. Jakeesta 19 on päätelty, että myös jakeessa 20 kreikkalaisen alkutekstin ”he” tarkoittaa lainopettajia ja ylipappeja. Matteus (Matt 22:15-16) ja Markus (Mark 12:13) sanovat, että kysyjät olivat lainopettajia ja herodilaisia. Minun on vaikea ymmärtää näin ”dynaamista” kääntämistä – joka lisäksi luo täysin turhan ristiriidan eri evankeliumien välille.

Jakeessa 21 Jeesusta puhutellaan kuin rabbia. Ihmeteltävän usein tuontyyppinen imartelu tuottaa ihmisten kesken tulosta. Kysymys (jae 22) oli tyyppiä ”Joko olet lakannut hakkaamasta vaimoasi?”. Siihen ei pitänyt kysyjien mielestä voida vastat kielteisesti eikä myönteisesti ilman, että edessä olisi ongelmia. Ilmeisesti he odottivat ja toivoivat Jeesuksen vastaavan kielteisesti. Silloin hänet voitaisiin viedä roomalaisille kapinannostattajana (vertaa jae 20). Jeesuksen vastaus ”muistettiin” myöhemmin tällä tavalla: "Hän kieltää maksamasta veroa keisarille" (Luuk 23:2).

Juutalaisten uskonnolliset kiistat eivät saisi roomalaisia langettamaan Jeesukselle kuolemantuomiota, mutta siihen hänen vastustajansa nimenomaan tähtäsivät (katso Joh 18:31). Siksi piti löytää roomalaisille kelpaava raskas syytös, kuten kapinointi. Mutta jos Jeesus olisi kehottanut maksamaan veron, silloin kansa olisi kääntynyt Jeesusta vastaan.

Kysymyksessä oli eräänlainen henkivero, joka piti maksaa roomalaisella rahalla ja jonka tuotto meni keisarin henkilökohtaiseen käyttöön, Oli siis monta syytä hurskaalle juutalaiselle vastustaa veroa. Verorahoja oli tietysti monenlaisia, useiden eri keisarien ajoilta ja lisäksi niitä lyötiin sekä latinaksi – joka oli valtakunnan virallinen kieli – että kreikaksi – joka oli varsinkin valtakunnan itäosan yleiskieli. Tuohon aikaan keisarina oli Tiberius, joka löi latinalaisiin rahoihin tekstin: ”Keisari Tiberius jumalallisen Augustuksen (/palvottavan) poika”, kreikkalaisessakin rahassa puhuttiin keisari Augustuksesta jumalana. Sellainen oli tietysti kauhistus juutalaisille. Hurskas juutalainen ei olisi saanut tuoda tuollaista pakanallista rahaa temppelialueelle, mutta joltain kyselijältä sellainen kuitenkin löytyi (jae 24).

Hurskaampaa olisi ollut mielellään luopua tuollaisesta pakanallisesta rahasta ja maksaa sillä vero kuin pitää se itsellään! Tosiasiassa juutalaiset hyötyivät Rooman suuresta valtakunnasta – hehän olivat kauppiaita ja käsityöläisiä. Mutta he eivät olleet valmiit maksamaan siitä.

Kirkkoisä Tertullianus on antanut hyvän tulkinnan Jeesuksen vastauksesta (jae 25): ”Anna keisarille raha, siinä on hänen kuvansa ja Jumalalle sydän, siinä on hänen kuvansa (vertaa 1 Moos 1:27).”

Uskonpuhdistaja Martti Luther opetti kahta regimenttiä eli hallitusvaltaa maailmassa: hengellistä ja maallista. Molemmat ovat Jumalan tahto. Huomaa myös se, että apostoli Paavali kehotti palvelemaan esivaltaa, vaikka hän itse oli saanut paljon kärsiä roomalaisen esivallan taholta (Room 13:1-8).

Kysymys ylösnousemuksesta – Luuk 20:27-40

Saddukeukset (jae 27) olivat enemmistönä juutalaisten Suuressa neuvostossa. He olivat Daavidin ja Salomon aikalaisen, pappi Sadokin jälkeläisiä (1 Kun 1:8, 2:35), ylintä papistoa. Tuohon aikaan liike oli hyvin maallistunut, he eivät uskoneet ylösnousemukseen, enkeleihin eikä henkiin (Apt 23:8), eivätkä he hyväksyneet fariseusten kokoamaa suullista perimätietoa. Pyhinä kirjoituksina he pitivät vain viittä Mooseksen kirjaa. Heidän uskontonsa oli käytännössä kokonaan tämänpuoleista. Voi sanoa, että nykyinen liberaali länsimainen kristillisyys muistuttaa monessa kohdin saddukealaisuutta.

Saddukeukset arvostivat Jerusalemin temppeliä ja sen jumalanpalvelusta – olivathan he ylintä papistoa ja saivat sitä kautta valtaa. Saddukeukset olivat vallankäyttäjiä, eivät ajattelijoita. He olivat yhteistyöhaluisia roomalaisten kanssa; se takasi heidän valtansa säilymisen. Vuonna 70 jKr. tapahtuneen Jerusalemin tuhon jälkeen juutalaisuuden ainoaksi suuntaukseksi jäi farisealaisuus. Saddukeusten ajattelua tunnetaankin vain heidän vastustajiensa ja juutalaisen historioitsija Josefoksen kirjoituksista.

Heidän kysymyksensä oli perustuvinaan Raamattuun (jae 28), mutta vastauksessaan Jeesus osoitti heille, että heidän ongelmansa oli juuri se, että he eivät tunteneet Jumalan ilmoitusta (Matt 22:29, Mark 12:24). He vääristelivät Jumalan ilmoitusta osoittaakseen sen olevan väärä ja mahdoton. Samoin tekevät nykyään monet ateistit kristinuskon kritiikissään.

Saddukeusten kysymys liittyi juutalaisten käsitykseen maasta. He katsoivat, että kaikki maa oli jumalan. Joosuan johdolla tapahtuneen maahantulon jälkeen Luvattu maa oli jaettu suvuille ja perheille. Maa ei saanut siirtyä suvusta toiseen. Maata ei voinut myydä, se voitiin vain vuokrata seuraavaan riemuvuoteen (3 Moos 25, joka 50. vuosi) asti, jolloin se taas palasi alkuperäiseen sukuun. Siksi niissä tilanteissa, joissa mies kuoli lapsettomana, hänen lähimmän naimattoman sukulaismiehensä piti mennä naimisiin lesken kanssa ja ensimmäisenä syntynyt lapsi katsottiin kuolleen miehen lapseksi, joka peri isänsä omaisuuden ja maan. Tapaa kutsuttiin lankous- eli leviraattiavioliitoksi (4 Moos 36:1-13, 5 Moos 25:5-6, katso myös Ruut 4:1-6).

Saddukeusten idea oli osoittaa ylösnousemus mahdottomaksi – eihän nainen voinut ylösnousemuksessa olla kaikkien seitsemän miehen vaimo (jae 33). Fariseukset pohtivat myös tällaisia kysymyksiä. Heidän kuvansa ylösnousemuksesta oli pitkälti se, että tuleva elämä on ”parannettu painos nykyisestä”. He olisivat vastanneet, että nainen olisi ylösnousemuksessa naimisissa ensimmäisen miehensä kanssa. Fariseukset opettivat, että ylösnousemuksessa myös saadaan lapsia. Aikanaan islam sai vaikutteensa ylösnousemuksesta nimenomaan farisealaisesta opetuksesta. Islamin yhdeksi vahvuudeksi onkin sanottu, että siinä houkuttaa tarkka kuvaus kuolemanjälkeisestä elämästä.

Jeesuksen vastaus on aivan erilainen: ylösnousemus ei ole tämän elämän jatke, vaan siellä olemme kuin enkelit (jae 36 – toivoisimme, että Jeesus olisi kertonut enemmän). Taivaassa on vain yksi perhe; me kaikki olemme Jumalan lapsia. Muuallakin Raamatussa ei niinkään kerrota, millaista ylösnousemuksen jälkeen on, vaan lähinnä siitä, millaista siellä ei ole (Jes 25:8, jae 36: ei kuolemaa). Huomaa tässä toinen kritiikki saddukeuksien oppiin: on enkeleitä.

Lopuksi Jeesus vielä osoittaa saddukeuksille, että jo Mooseksen kirjat opettavat ylösnousemusta: Mooseksen kohdatessa Jumalan palavan pensaan äärellä, Jumala esitteli itsensä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaksi (2 Moos 3:6) – he olivat kuolleet jo kauan sitten. Mutta Jumalalle kaikki elävät (jae 38), siksi on pakko olla ylösnousemus. Huomaa, että jakeessa 35 Jeesus puhuu pelastuvien ylösnousemuksesta – tällä kohdalla ei voida perustella ajatusta, ettei olisi kadotusta.

Lainopettajat olivat monessa suhteessa lähellä Jeesuksen opetuksia – niinpä heidän nyt oli helppo asettua Jeesuksen puolelle. Fariseukset olivat huonoissa väleissä saddukeusten kanssa. Saddukeuksista kerrotaan Uudessa testamentissa vain muutaman kerran – Luukkaalla vain tässä: he olivat niin kaukana Jeesuksesta, että heille ei syntynyt edes väittelyjä Jeesuksen kanssa. Tässä halu kysellä Jeesukselta loppui (jae 40).

Daavidin poika ja Daavidin Herra – Luuk 20:41-44

Nyt on Jeesuksen vuoro kysyä. Rabbit pitivät psalmia 110 messiaanisena psalmina – kuten muitakin Daavidin ns. kuningaspsalmeja.

"Herra sanoo minun herralleni: "Istu oikealle puolelleni. Minä kukistan vihollisesi, panen heidät jalkojesi alle, korokkeeksi valtaistuimesi eteen."
Ps. 110:1

Jeesuksen kysymys on: jos Messias on Daavidin jälkeläinen – siis häntä vähäisempi – miten hän voi olla myös Daavidin herra – häntä suurempi? Vastaus on sinänsä yksinkertainen: Messias on Daavidin poika, hänen jälkeläisensä, mutta myös Jumalan Poika, jolloin hän on myös Daavidin Herra.

Rabbiininen kirjallisuus vaikenee seuraavat kaksisataa vuotta koko psalmista 110. He eivät olleet ajatelleet asiaa ja Jeesuksen antama vastaus ongelmaan ei heille käynyt. Huomaa myös se, että kun Jeesukselta Suuren neuvoston kuulustelussa kysyttiin, onko hän Messias, hän vastasi viittaamalla nimenomaan Psalmiin 110 (Luuk 22:69).

Matteus sanoo, ettei kukaan vastannut Jeesukselle mitään (Matt 22:36). Jeesus osoitti jälleen heidän maallisen messiaan odotuksensa vääräksi. Mutta kun vaihtoehto olisi ollut pitää Messiasta ihmiseksi tulleena Jumalana, ei jäänyt mitään fariseuksille kelpaavaa vaihtoehtoa.

Varokaa lainopettajia! – Luuk 20:45-47

Matteuksella kiistakeskusteluja seuraa pitkä luettelo Jeesuksen voi-huutoja lainopettajille ja fariseuksille (Matt23:1-39). Matteus kirjoitti juutalaisille, mutta Luukas pakanoille; niinpä hänellä on vähäisempi tarve lainopettajien kritiikille (vertaa kuitenkin Luuk 12:1-3, jossa on myös kritiikkiä fariseuksia kohtaan).

Jeesus sanoo, että lainopettajat syyllistyvät kolmeen syntiin: kunnianhimoon, ahneuteen ja itseriittoisuuteen (jakeet 46-47, vertaa Matt 6:1-6). Lainopettajien virka-asuun kuului pitkä viitta (jae 46, joka on myös pappien stolan esikuva). Heidän jumalanpalveluksensa oli suurelta osalta näytelmää, ulkokohtaista esittämistä (jae 46). Valosta oli tullut pimeyttä (Luuk 11:35). Lainopettajien opetuksesta ei saanut ottaa palkkaa, mutta lahjat olivat mahdollisia (jae 47). Leskiltä saatujen perintöjen vastineeksi luvattiin rukouksia (jae 47). Lainopettajat tekivät myös hyvää: he säilyttivät Vanhan testamentin heprealaisen tekstin sekä juutalaisen perimätiedon.