Jeesus ja sapatti – Luuk 6:1-11

Viljan tähkien poimiminen ja syöminen toisen pellosta oli nimenomaan sallittu Vanhassa testamentissa (5 Moos 23:25, työkaluja ei saanut käyttää). Mutta fariseusten ja kirjanoppineiden mielestä opetuslapset rikkoivat sapattina työn tekemisen kieltäviä säädöksiä: he leikkasivat viljaa, puivat ja valmistivat ruokaa.

Fariseukset olivat koonneet sapatin yhteyteen 39 erilaista kieltoa. Yhä tänä päivänä hurskaille (ortodoksi)juutalaisille nimenomaan sapatti on tärkeä. Se on julkista uskonnonharjoitusta. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että sapattina kaikki, mitä ei nimenomaan ole sallittu, on kielletty.

Koska sapattirikkomuksista oli määrätty ankarat rangaistukset, olisi odottanut, että Jeesus olisi yrittänyt selittää, ettei mitään rikkomusta tapahtunutkaan. Mutta Jeesus vastatessaan syytöksiin itse asiassa sanoo sapattikäskyjä rikotun. Rikkoihan Daavid lain määräyksiä syödessään temppelin uhrileivät, jotka vaihdettiin sapattina, joten kirjanoppineet selittivät sen tapahtuneen sapattina. Jeesuksen opetuslapset olivat siis tehneet jotakin, jonka kirjanoppineiden säädökset kielsivät.

Jeesus väitti siis, että hänellä ja hänen seuralaisillaan oli yhtä suuri oikeus rikkoa seremoniasäädöksiä kuin kirjanoppineiden ja fariseusten kunnioittamalla Daavidilla. Hän oli siis yhtä arvostettu kuin Daavid, itse asiassa enemmän: hän oli sapatin Herra.

Mitä "sapatin herra" tarkoittaa? Se voidaan tulkita jälleen kerran Jeesuksen viittaukseksi jumaluuteensa. Sapatti oli Jumalan säädös (2 Moos 20:9-10, 5 Moos 5:13-15), ja vain käskyn antajalla oli oikeus tulkita sitä uudelleen.

Onko meidän pyhitettävä lepopäivä? Tällaisessa kysymyksessä on vikaa: ei lepopäivä ole taakka, vaan Jumalan lahja, jonka hän asetti jo luomisessa (1 Moos 2:2, Hepr 4:4), se siis kuuluu väistämättä elämään. Levon "unohtamisella" on väistämättä huonot seuraukset.

Saako sapattina tehdä hyvää?

Toinen kiista sapatista Jeesuksen ja hänen vastustajiensa välillä syntyi, kun Jeesus paransi erään miehen surkastuneen käden sapattina. Kirjanoppineiden mukaan sapattina sai auttaa vain hengenhädässä; jos vaiva ei johtaisi välittömään kuolemaan, sen saisi parantaa vasta arkena.

Jeesuksen kysymys hyvän ja pahan tekemisen luvallisuudesta sapattina osui ongelman ytimeen. Farisealainen laintulkinta aiheutti sen, että Jumalan lahjasta oli tullut lähes kirous. Jeesus joutui itse vastaamaan kysymykseensä: hän paransi miehen käden.

Malli uskon synnystä

Tämä parannuskertomus on mielestäni Raamatun paras kuvaus uskon syntymisestä. Mitä Jeesus käski miehen tehdä? Ojentaa kätensä! Mutta sehän oli miehelle mahdotonta, juuri sehän oli hänen ongelmansa. Hän voisi ojentaa kätensä, jos se ensin parannettaisiin. Mutta nyt Jeesus vaati käden ojentamista parantumisen edellytyksenä. Mies näytti olevan umpikujassa. Suo siellä, vetelä täällä. Mutta mies ei jäänyt pohtimaan ongelmaa, vaan teki, mitä Jeesus käski. Ja käsi parani.

Voisimme käydä loputtomia keskusteluja siitä, kumpi tapahtui ensin: ojentaminen vai parantuminen. Mutta lopulta meidän olisi päädyttävä yhteen lopputulokseen: tapaus on selittämätön Jumalan ihme. Samanlainen tilanne syntyy, kun ihmiselle sanotaan: "Usko Jeesukseen!" Eihän hän sitä pysty itsestään tekemään, vaan se - jos mikä - on Jumalan työtä hänessä. Ei ihminen voi uskoa, ennen kuin Jumala antaa uskon. Eli sekin on kokonaan Jumalan työtä.

"Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa."
(Fil 2:13)

Jos mies olisi jälkeenpäin kehuskellut, kuinka hän omalla voimallaan ojensi kätensä, häntä ei olisi uskottu. Mutta niitä, jotka itse, omalla voimallaan alkovat uskoa Jumalaan taidetaan usein uskoa.

Uusi Israel saa "kantaisät" – Luuk 6:12-16

Luukas erottaa tässä kaksi ryhmää Jeesuksen seuraajista: opetuslapset ja apostolit. "Apostoli" tarkoittaa "valtuutettua edustajaa", "lähettilästä". Näistä kahdestatoista apostolista tuli uuden Israelin perusta. Jeesus joutui sanomaan "vanhalle" Israelille (Matt 21:43): "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä".

Eri evankeliumien 12 apostolin nimiluetteloissa on pieniä eroja, jotka on kuitenkin helppo selittää:

Johannes kutsuu Bartolomeusta Natanaeliksi (Joh 1:43-51). Kyseessä on kreikkalainen ja heprealainen nimi. Monella muullakin Jeesuksen ensimmäisistä opetuslapsista oli sekä heprealainen että kreikkalainen nimi.

Simon Kiivailijaa Matteus (Matt 10:4) ja Markus (Mark 3:18) kutsuvat Simon Kananeukseksi. Tutkijat ovat huomanneet, että "Kananeus" tarkoittaa nimenomaan selootti-puolueen jäsentä, "kiivailijaa". Seloottien puolue syntyi vuoden 6 j.Kr. epäonnistuneen kapinayrityksen jälkeen. He olivat yltiöisänmaallisia ja vastustivat ehdottomasti Rooman valtaa. Tänään heitä sanottaisiin varmaankin terroristeiksi.

Juudas Jaakobinpoikaa Matteus ja Markus kutsuvat Taddeukseksi (Matt 10:3, Mark 3:18). Ehkä Juudas vältti heprealaisen nimensä käyttöä Juudas Iskariotin kavalluksen jälkeen.

Monista apostoleista emme tiedä juuri mitään. Pietarin tunnemme parhaiten, mutta hänestäkään emme tiedä kovin paljoa. Apostolit olivat tavallista kansaa. Ilmeisesti vain yksi - Juudas Iskariot - oli etelästä, Juudeasta, muut olivat galilealaisia.

Juudaksen lisänimi "Iskariot" tulkitaan yleensä "Kariotin mies" (hepreassa mies = is). Eli hän oli kotoisin Juudean Kariotin kaupungista. Toinen tulkinta arvelee taustalla olevan "sikariot"-sanan, joka tarkoitti seloottien "tikarimiestä", joilla oli tapana väentungoksessa murhata roomalaisia tai muita epäsuosioon joutuneita. Jos näin on, hän oli toinen selootti Jeesuksen opetuslasten joukossa.

Kolme ryhmää – Luuk 6:17-19

Tästä alkaa ns. "lakeussaarna" (Luuk 6:17-7:17). Onko Luukkaan evankeliumin "Lakeussaarna" sama Jeesuksen puhe kuin Matteuksen evankeliumin "Vuorisaarna"? Molemmissa on paljon samaa: autuaaksijulistamiset ja paljon sisällöllisiä yhtäläisyyksiä. Mutta erojakin on: Vuorisaarna on paljon pitempi ja Luukas korostetusti puhuu tasaisesta paikasta. Mielestäni on selvää, että Jeesus puhui samoista asioista useaan kertaan. Siksi ei ole outoa, että Luukkaan ja Matteuksen tekstit toisaalta eroavat toisistaan ja toisaalta niissä on paljon samaa. Kyllähän nykyisinkin kirkon julistuksessa on kerrattava tärkeimpiä asioita - mitä tärkeämpiä, sitä useammin.

Luukas mainitsee Jeesuksen kuulijoiden joukossa olleen kolme ryhmää:
1. apostolit
2. opetuslapset
3. kansa

Usein ajattelemme, että Jeesuksella oli vain kaksitoista opetuslasta, jotka seurasivat häntä. Mutta heitä oli enemmän: kun Juudas Iskariotin tilalle piti valita uusi apostoli, Mattias valittiin, koska hän oli "yksi niistä miehistä, jotka ovat kulkeneet kanssamme koko sen ajan, jolloin Herra Jeesus eli ja vaikutti meidän keskuudessamme, siitä alkaen, kun Johannes hänet kastoi, aina siihen päivään, jona hänet otettiin luotamme taivaaseen" (Apt 1:21-22). Jeesuksen opetuslapsijoukkoon kuului myös naisia, jotka seurasivat häntä ja apostoleja ja avustivat heitä varoillaan (Luuk 8:1-3). Kuinka suuri Jeesuksen opetuslapsijoukko oli, on arvoitus. Samoin se, kuinka kiinteä se oli: vaihtuiko väki, vai oliko lähes sama joukko aina koolla.

Huomaamme, että kahdentoista apostolin erityisasema ei johtunut siitä, että he olisivat olleet ainoat Jeesuksen seuraajat, vaan siitä, että Jeesus oli valinnut heidät tiettyä tehtävää varten. He olivat uuden Israelin kaksitoista "kantaisää".

Se, että Jeesus laskeutui vuorelta alas opettamaan kansaa, tuo mieleen tilanteen, jossa Mooses laskeutui vuorelta ja toi mukanaan Jumalan lain (2 Moos 34:29-32). Jeesus ei tuonut uutta lakia, vaan evankeliumin, armon sanoman. Sen sisältö paljastuu, kun ryhdymme tarkemmin tarkastelemaan Jeesuksen tasankosaarnaa.

Autuaaksijulistukset – Luuk 6:20-23

Tästä alkaa Luukkaalla pitkä jakso (6:20-8:3), jota ei löydy Markuksen evankeliumista. Matteukselta löytyy samaa aineistoa, joten taustalla lienee Q-lähde eli Jeesuksen puheiden lähde.

Jeesus onnittelee neljää ihmisryhmää, joita ei yleensä pidetä onniteltavina:
1. köyhät
2. nälkäiset
3. itkevät
4. vainotut

Köyhällä tarkoitetaan sellaista ihmistä, jolla ei ole mitään, mihin vedota tai luottaa. Hän on täysin Jumalan armon ja avun varassa (Matt 5:3 "hengessään köyhät"). Matt 5:6 puhuu niistä, joilla on "vanhurskauden nälkä ja jano". Meidän tuleekin nähdä se, ettei köyhyys pelasta, vaan se, että köyhä turvautuu Jumalaan. Kyllä köyhyys voi johtaa Jumalan tahdon rikkomiseen ja jopa hänen kiroamiseensa (vertaa Sananl 30:7-9). Autuaaksijulistusten keskeinen asia on se, että ihminen, joka luottaa - eri syistä - Jumalaan, on autuas.

Jakeet 22-23 olivat Jeesuksen varoitus opetuslasten tulevasta kohtalosta, mutta samalla rohkaisu: ihmisten hylkäämäksi joutuminen ei merkitse sitä, että Jumala olisi hylännyt.

Voi-huudot – Luuk 6:24-26

Autuaaksijulistusten vastakohtana ovat voi-huudot. "Voi" ei ole tuomion vaan säälin ilmaisu. Jumalan valtakunta kääntää arvojärjestykset ylösalaisin: meidän mielestämme onniteltavat ovatkin surkuteltavia. Sama korostus on Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk 16:19-31).

Lukiessamme Paavalin kirjeitä huomaamme, ettei Paavali ainoastaan opettanut oikeaa oppia, vaan myös varoitti väärästä opista (esimerkiksi Fil 3:17-21).

Kirkon tehtävä ei ole olla suosittu, vaan sen tehtävä on pitää evankeliumia esillä. Suosio (jae 26) voi olla merkki siitä, että Jumalan tahto on vesitetty ja alettu julistaa "korvasyyhyyn" (vertaa profeetta Miika ja väärät profeetat 1 Kun 22:1-38).

Sekularismi, maallistuminen, tulee latinan sanasta "saeculum" = tämä maailmanaika. Sielunvihollinen haluaa sitoa meidät niin tiukasti tähän aikaan ja sen houkutuksiin, että unohdamme Jumalan ja iankaikkisen elämän: "te olette onnenne saaneet." (jae 24) Silloin ryhdytään palvelemaan luotua Luojan sijaan (Room 1:25).

"Optimisti uskoo, että hän elää elämänsä parasta aikaa. Pessimisti pelkää, että niin todella on!" Kristittyinä emme olen kuvauksen kaltaisia pessimistejä tai optimisteja, vaan tiedämme, että paras on vielä edessä päin. Vasta taivaassa näemme, kuinka hyvän osan Jumala on meille valmistanut.

Kultainen sääntö – Luuk 6:27-36

Jakeessa 31 on kultaiseksi säännöksi kutsuttu elämänohje. Sen kielteisiä muotoja tunnetaan muualtakin, mm. juutalaiselta rabbi Hilleliltä ja Konfutselta; "älä tee lähimmäisellesi sitä, mitä et halua itsellesi tehtävän."
Lutherin etiikassa kultainen sääntö on keskeinen. Luther huomauttaa, ettei sitä voi paeta: jokainen tietää, mitä tahtoisi itselleen tehtävän.

Jeesus korostaa tässä jaksossa sitä, että pahasta pidättäytyminen ei riitä, vaan tarvitaan hyvän tekemistä (vertaa Matteus 12:43-45).

Millä mitalla mittaat – Luuk 6:37-42

Tässä jaksossa Jeesus puhuu siitä, että jos me haluamme kohdella muita ihmisiä lain vaatimusten mukaisesti, emme voi silloin vaatia Jumalaltakaan muuta kohtelua itsellemme. Meidän ei tule vaatia Jumalalta oikeudenmukaisuutta, vaan armoa.

"Hirsi silmässä" on kuva siitä toivottoman suuresta syntikuormasta, joka meillä on Jumalan edessä. Jos emme näe omia syntejämmekään, kuinka voimme tuomita lähimmäisemme paljon pienemmät synnit itseämme vastaan? Ensin on nähtävä oma syntisyys, vasta sitten voi kehottaa muita parannukseen (Jes 6:1-10).

Monta kertaa tähän kohtaan vedoten halutaan kieltää kaikki toisten opettaminen ja kehottaminen. Jos vain täydelliset ihmiset saavat ojentaa toisia, ei ojentamista voi olla lainkaan. Mutta jos me luemme Jeesuksen sanat loppuun asti: "...vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä", huomaamme, että Jeesus puhuukin asioiden oikeasta järjestyksestä. Kyllä kristilliseen uskoon kuuluu myös synnistä nuhtelu (Gal 6:1-6)

Kristus-perustus – Luuk 6:43-49

Hyvät vertaukset eivät tarvitse selityksiä. Niinpä näitä kahta vertausta ei ole syytä pilata liialla selittämisellä. Ehkä paras selitys on Lutherin: "Eivät hyvät teot tee hyvää ihmistä, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja."

Jae 46 on muistutus siitä, että elävä, aito usko aina muuttaa ihmistä ja hänen tekojaan (vertaa 5 Moos 29:28, Jaak 2:14-26).

Kovat ajat paljastavat perustuksen heikkoudet. Hyvinä aikoina huonokin rakennelma kestää.