Seitsemänkymmenenkahden opetuslapsen lähettäminen – Luuk 10:1-20

Vain Luukas kertoo meille myös isomman opetuslapsen joukon lähettämisen. Vanhoissa käsikirjoituksissa määräksi mainitaan sekä 70 että 72.

70 voisi viitata pakanalähetykseen: juutalaiset katsoivat, että pakanakansoja oli 70; rabbit opettivat, että Israel oli lammas 70 suden keskellä (1 Moos 10). Tosin Septuaginta, kreikankielinen Vanha testamentti antaa kansojen lukumääräksi 72. Juutalaisten suuressa neuvostossa, Sanhedrinissa, oli 70 jäsentä ja ylipappi. Luku 72 voisi viitata Israelin lähetyksen loppuunsaattamiseen: 6x12=72.

Jakeen 4 tervehtimiskielto tarkoittaa itämailla käytössä olleita pitkiä tervehtimis- seremonioita. Jeesuksen asialla oli kiire, oli jatkettava matkaa viivytyksittä.

Opetuslapset olivat sadonkorjaajia, itse sato oli ja on Jumalan. Tämä on syytä muistaa myös tänään: tavoitteenamme ei ole uusia käännynnäisiä omalle ryhmällemme tai kirkollemme, vaan Jumalan valtakunnan uusia kansalaisia.

Korasin mainitaan Uudessa testamentissa vain tässä ja Betsaidakin mainitaan vain muutaman kerran. Tämä osoittaa, kuinka paljon jäi kertomatta (Joh 21:25), sillä emme tiedä Jeesuksen hylkäämiseen johtaneista tapahtumista mitään.

Oleellista ei ole se, millaista elämämme on, mitä kaikkea saamme kokea ja tehdä, vaan se, mitä sen jälkeen tapahtuu: onko nimemme kirjoitettuna taivaan kirjaan. Taivas on päämäärämme, kaikki maallinen vain joko edistää tai estää tuon päämäärän saavuttamista.

Ajan keskus – Luuk 10:21-24

Luukas jakaa pelastushistorian kolmeen osaan, jaksoon:
1. Lupauksen aika syntiinlankeemuksesta Johannes Kastajaan.
2. Täyttymyksen aika eli Jeesuksen elämä maan päällä.
3. Pyhän Hengen, kirkon tai lopun aika helluntaista Jeesuksen toiseen tulemukseen.

Nyt täyttymys oli käsillä, siksi opetuslapset olivat autuaita; he saivat nähdä sen, mitä oli jo pitkään odotettu. Jeesus on maailmanhistorian keskus; tärkein henkilö, joka on maan päällä elänyt. Hän on ajan keskus.

Laupias samarialainen – Luuk 10:25-37

Eräs lainopettaja - ryhtyi "testaamaan", koettelemaan Jeesusta. Lainopettajana hänen tietenkin olisi pitänyt tietää, kuinka ihminen pelastuu, siksi kysymys tehtiin Jeesuksen kiusaamiseksi (jae 25, vertaa Matt 15:14; sokea sokean taluttaja ja Matt 23:13-36; Jeesuksen voi-huudot fariseuksille ja lainopettajille). Mies siis halusi tietää, vastaisiko Jeesus oikein; hän kyllä luuli tietävänsä oikean vastauksen, mutta tiesikö Jeesus sen.

Jeesus ei langennut hänelle viritettyyn ansaan, vaan esitti vastakysymyksen: "Mitä laki, Vanha testamentti, opettaa asiasta?" Lainopettaja yhdisti kaksi Vanhan testamentin lain ohjetta: Jumalan rakastamisen (Israelin uskontunnustuksesta 5 Moos 6:4-9) ja lähimmäisen rakastamisen (3 Moos 19:18). Ilmeisesti lainopettaja odotti, että Jeesus olisi vastannut jotakin, joka olisi ollut ristiriidassa lain kanssa.

Jeesus hyväksyi vastauksen, mutta lainopettaja ei halunnut poistua hävinneenä, vaan halusi ottaa esille kiistellyn kysymyksen siitä, ketä "lähimmäisellä" oikein tarkoitettiin. Kyseinen Vanhan testamentin kohta viittaa nimenomaan israelilaisiin, "omaan kansaan" (3 Moos 19:18). Mutta Jeesuksen aikana osa laintulkitsijoista katsoi lähimmäisen tarkoittavan vain hurskasta juutalaista; oli rakastettava vain niitä, jotka rakastivat Jumalan lakia. Ketä Jeesus tarkoitti puhuessaan lähimmäisen rakastamisesta (jae 29)? Nimenomaan tähän kysymykseen vastatakseen Jeesus kertoi kertomuksen laupiaasta samarialaisesta.

Jerusalemista on 27 kilometriä Jerikoon. Tie oli tuohon aikaan louhikkoinen ja kulki asumattomia seutuja, Juudean autiomaassa. Tuolla matkalla tie laskee toista kilometriä. Tie oli otollinen roistoille. (Juutalainen) mies tulikin ryöstetyksi tuolla tiellä. Roistot jättivät hänet riisuttuna ja pahoinpideltynä makaamaan tielle. Voi olla, että Jeesus kertoi todella tapahtuneen tosiasian; voi olla, että kertomus on "keksitty". Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä kertomuksen tulkinnalle ja opetuksille. Joka tapauksessa kuvattu tilanne oli elävästä elämästä tuttu ja hyvin todellinen.

Paikalle tullut pappi väisti miestä ja kiiruhti ohi. Ehkä hän pelkäsi roistojen olevan vielä lähellä ja joutuvansa vaaraan, jos hän olisi ryhtynyt auttamaan ryöstettyä. Tai ehkä hän puolustautui mielessään sillä, että Mooseksen lain mukaan (3 Moos 21:1-4) papit saivat saastuttaa itsensä vain lähisukulaistensa kuoleman johdosta; mieshän saattoi olla jo kuollut. Kuolleista puhdistautuminen vei viikon (4 Moos 19:10-13).

Seuraavaksi paikalle tuli leeviläinen, temppelipalvelija, joka teki samoin kuin pappikin. Joka viikko Jerusalemin temppelissä palveli 300 pappia ja 400 leeviläistä, ehkä pappi ja leeviläinen olivat menossa viikon mittaiseen palvelusvuoroonsa (kukin suku sai palvella kaksi kertaa vuodessa viikon temppelissä) tai palaamassa kotiinsa temppelistä.

Kolmantena paikalle osui samarialainen, joka auttoi ryöstettyä. Hän vei ryöstetyn seuraavaan majataloon ja lupasi maksaa hänestä ja hänen hoidostaan aiheutuvat kulut. Jerusalemin ja Jerikon puolivälissä on "Laupiaan samarialaisen majatalo", mutta onko sen nimi seurausta kertomuksesta vai kertomuksessa tarkoitettu majatalo, jää epäselväksi. Samarialaisen maksamat kaksi denaaria olisivat riittäneet kahden kuukauden majoittumiseen, sillä roomalainen historioitsija Polybius kertoo samoihin aikoihin italialaisten majatalojen veloittaneen puoli asia päivältä (1 as = 1/16 denaaria).

Lopuksi lainopettaja joutui hankalan kysymyksen eteen, eikä hän halunnutkaan nimetä lähimmäisenrakkauden esimerkiksi samarialaista, vaan "sen, joka osoitti hänelle laupeutta" (jae 37).

Kuka siis on lähimmäiseni? Voisimme tämän kertomuksen perusteella antaa määritelmäksi vaikkapa: "Ihminen, jonka Jumala johdattaa tielleni." On helppo parantaa kaukaisia asioita, mutta pystynkö kohtaamaan vaikeat tilanteet, jotka ovat lähelläni? Lähimmäisenrakkaus voi vaatia aikaani ja rahaani, se ei ole vain kauniita periaatteita.

Kuvaus Kristuksesta?

Jo kirkkoisä Origenes (n. 185-254) esitti kertomuksesta allegorisen, vertauskuvallisen, tulkinnan. Uskonpuhdistaja Martti Luther arvosteli Origeneen tulkinnan yksityiskohtia, mutta hyväksyi sen pääpiirteet. Origeneen mukaan kertomus pyrkisikin opettamaan pelastustietä (vertaa jakeen 25 kysymys).

Tulkinta on seuraava:

ryöstetty = ihminen
Jerusalem = taivas
Jeriko = maailma
roistot = Saatana kätyreineen
pappi = laki
leeviläinen = profeetat
laupias samarialainen = Jeesus
juhta = kirkko
majatalo = seurakunta
viini ja öljy = sakramentit
lupaus palata = Jeesuksen toinen tulemus

Voimme ajatella, että vertauksella on kaksi tasoa. Ensimmäinen taso puhuu lähimmäisestä, toinen taso taas pelastuksesta. Ensimmäinen on tarkoitettu itseensätyytyväisille fariseuksille, toinen niille, jotka todella halusivat kuulla Jeesuksen opetusta. Fariseuksille Jeesuksen vertaus vastasi vain kysymykseen: "Kuka on minun lähimmäiseni?", mutta Jeesukseen uskoville se vastasi sen lisäksi myös kysymykseen: "Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?" Lopputulos oli kuitenkin jotakin muuta kuin tekojen hurskautta: jokainen kuulija ymmärsi, ettei pystyisi tuollaiseen lähimmäisrakkauteen. Pelastuminen tekojen avulla tuli mahdottomaksi (vertaa Luuk 18:26) ja jäljelle jäi vain armon mahdollisuus.

Usko elämän keskelle!

Jeesus halusi opettaa uskon näkyvän arkipäiväisissä asioissa, siinä, miten me toimimme. Ei usko ole jokin erityinen saareke elämässämme, vaan sen tulisi näkyä kaikessa, mitä teemme.

Juutalaisten uskontunnustuskin puhui tästä: Jumalaa oli rakastettava "koko sydämestä ja koko sielustasi ja koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi" (jae 27). Jumalasuhde ja usko kuuluvat siis koko elämään. Jos jokin osa elämästä jätetään uskon ulkopuolelle, usko vääristyy:
- tunteen ylikorostus saa aikaan ylihengellisyyttä
- tahdon ylikorostus saa aikaan lakihurskautta
- järjen ylikorostus saa aikaan kylmää puhdasoppisuutta
- puolisydämisyys saa aikaan tekopyhyyttä ja "sunnuntaikristillisyyttä"

Osaammeko me tuoda uskon keskelle elämäämme? Osaammeko me tuoda Jumalan tahdon arkipäivään?

On selvää, ettei kukaan maallistunut ihminen ymmärrä meitä, jos meidän uskomme ja puheemme uskosta on irti tavallisesta elämästä. Jos puhumme "Karitsan verellä pesemisestä", "uudestisyntymisestä" tai "kasteen armoon palaamisesta" meidät todennäköisesti ymmärretään väärin. Meidän on osattava puhua Jeesuksesta ja uskosta niin, että maallistunutkin kuulija ymmärtää puhettamme. Tämä ei ole helppoa. Uudet sanat eivät saa vesittää, muuttaa, itse sanomaa. Vertaukset ovat hyviä yhä tänäänkin, mutta osuvan ja toimivan vertauksen keksiminen ei ole helppoa. Onkin syytä rukoilla Pyhän Hengen johdatusta kirkon työntekijöille, mutta myös jokaiselle kristitylle, että sanoma Kristuksesta voisi kohdata ymmärrettävällä tavalla tämän päivän suomalaisen.

Martta ja Maria – Luuk 10:38-42

Ei ole varmaankaan sattuma, että Luukas on halunnut kertoa Martan ja Marian kodin tapahtumista heti laupiaan samarialaisen jälkeen. Vaikka hyvät teot ja lähimmäisenrakkaus ovat arvokkaita, ne ovat vailla merkitystä, jos tärkein puuttuu elämästämme. Amerikkalainen gospelmuusikko Larry Norman sanoi vuonna 1988 Evankelisilla Musiikkimessuilla: "Me tarvitsemme elämäämme enemmän Jeesusta!" Liiallinen touhuilu ja ahertaminen voivat peittää meiltä kaikkein tärkeimmän. Hyvästä voi tulla parhaan pahin vihollinen!

Martta ja Maria asuivat veljensä Lasaruksen kanssa Betaniassa, Jerusalemin lähellä (Joh 11:1,18). Tässä kuvattu vierailu osoittaa meille, millaista Jeesuksen julkisen toiminnan arkipäivä on ollut: päivä on matkustettu ja opetettu, illan tultua on saavuttu majapaikkaan, jossa vielä opetetaan ja syödään.

Juutalaisessa yhteiskunnassa oli poikkeuksellista, että nainen kutsui miehen vieraakseen (vertaa myös Luuk 8:1-3), mutta vielä oudompaa oli se, että Jeesus opetti naista, Mariaa. Ei Jeesus ollut oman aikansa sääntöjen ja käsitysten vanki, kuten joskus väitetään!

Martta kiusaantui siitä, että Maria jätti kaikki käytännön työt hänen hoidettavikseen. Mutta Jeesus ei halunnut käskeä Mariaa oppilaan paikalta "keittiöön", sillä Marian osa oli hyvä, suorastaan paras, eikä sitä otettaisi häneltä pois (kreikassa verbi on futuurin passiivissa, se siis viittaa Jumalan toimintaan viimeisellä tuomiolla). Kysymys on siis siitä, mikä on elämämme tarkoitus, sen päämäärä. Meidät on luotu taivasta ja iankaikkista elämää varten, eikä mikään saa tulla sen esteeksi.