Luukas 7
Suuri usko – Luuk 7:1-10
Kertomuksen sadanpäällikkö oli Herodes Antipaksen sotilaita. Hän oli pakana (jakeet 5 ja 9), mutta ilmeisesti ns. jumalaapelkäävä (Apt 10:2), koska oli kiinnostunut juutalaisuudesta. Hänen rakentamansa synagogan paikalle rakennettiin 100-luvun lopulla uusi synagoga, jonka rauniot ovat yhä nähtävissä. Ehkä osa rauniosta on jo tästä Jeesuksen ajan synagogasta.
Sadanpäällikkö antaa meille oppitunnin siitä, kuinka arkielämän totuuksia voi soveltaa uskonelämään (jakeet 6-8). Moni ajattelee, ettei uskonelämän hoitaminen vaadi työtä. Kuitenkin näemme vaikkapa puutarhassa, että hoitamattomana se pian villiintyy ja arvokukat kuolevat rikkaruohojen vallatessa alaa.
Sadanpäällikön sanat ovat lähtökohtana yhdelle jumalanpalveluksemme synnintunnustukselle: "Herra, en ole sen arvoinen, että tulisit sydämeni saastaiseen huoneeseen..." (vertaa jae 6)
Millaista on suuri usko (jae 9)? Se ei luule suuria itsestään, vaan se odottaa suuria Jeesukselta.
Kuoleman Herra – Luuk 7:11-17
Nain sijaitsi noin viisi kilometriä kaakkoon Nasaretista. Juutalaiset hautasivat kuolleet jo samana päivänä. Se, että vainaja oli äitinsä ainoa poika, vei leskeltä huoltajan: tämän jälkeen hän oli kaukaisempien sukulaisten avun varassa.
Vain Luukas on kertonut tämän kuolleistaherättämisen. Johannes kertoo tunnetuimman kuolleistaherättämisen: Lasaruksen herättäminen on kerrottu Joh 11:38-44:ssä. Matteus ja Markus kertovat vain Jairoksen tyttären herättämisen (Matt 9:18-26, Mark 5:21-43), jonka myös Luukas kertoo (Luuk 8:40-56). Tapahtuiko näiden lisäksi myös muita kuolleistaherättämisiä vai onko Luuk 7:22 tulkittava tarkoittamaan näitä evankeliumeissa kerrottuja tapauksia, jää arvoitukseksi.
Vanhassa testamentissa on kaksi kuolleistaherättämistä: Elian (1 Kun 17:17-24) ja Elisan (2 Kun 4:18-37) tekemät.
Kuolleet haudattiin kaupungin ulkopuolelle (jae 12). Sekä Jeesusta että vainajaa seurasivat suuret väkijoukot (jakeet 11 ja 12). Vainajaa kannettiin avoimessa arkussa (huomaa istumaan nouseminen jakeessa 15), näin kertovat myös tuon ajan juutalaiset lähteet.
Jeesus pysäytti arkunkantajat ja lykkäsi jo toisen kerran kuolemaa. Sadanpäällikön palvelija ei ollut vielä kuollut, mutta hän oli jo lähellä kuolemaa (jae 2). Lesken poika oli jo siirtynyt tästä ajasta, mutta Jumalana Jeesuksella oli valta tuoda hänet takaisin.
Jakeessa 13 Jeesusta kutsutaan ensimmäisen kerran Luukkaan evankeliumissa Herraksi, jota Septuagintassa käytetään Jumalan nimenä.
Johannes Kastajan kysymys Jeesukselle – Luuk 7:18-23
Juutalainen historioitsija Josefus kertoo, että Herodes piti Johannes Kastajaa vangittuna Jordanin itäpuolella sijainneessa Makeruksen linnassa (Luuk 3:19-20). Sinne asti oli kiirinyt tieto Jeesuksen toiminnasta. Johannes lähetti kaksi opetuslastaan kysymään Jeesukselta, oliko hän "se, jonka oli määrä tulla" eli Messias. Jos Jeesus oli Messias, Johannes oli tehnyt oman työnsä Messiaan tien valmistajana.
Epäilikö Johannes Jeesuksen messiaanisuutta? Osa tutkijoista haluaa nähdä Johanneksen kysymyksen vain hänen opetuslastensa tähden esitettynä. Johannes halusi vielä ennen kuolemaansa antaa oppilailleen viimeisen todistuksen Jeesuksen messiaanisuudesta. Samalla hän myös antoi oppilailleen merkin siitä, että hänen aikansa oli ohitse ja hänen oppilaidensakin olisi syytä ryhtyä seuraamaan Jeesusta. Myös uskonpuhdistaja Martti Luther tulkitsee tähän tapaan tätä tekstiä.
Toinen selitys Johanneksen kysymykselle on se, että vankeudessa Johannes oli alkanut epäillä, oliko Jeesus sittenkään luvattu Messias. Johanneshan oli julistanut, että Messias tulisi tuomitsemaan jumalattomat (Luuk 3:15-18). Mutta ei Jeesus ollut ryhtynyt jumalattomien rankaisijaksi. Eikä Jumala ollut kostanut edes Johanneksen vangitsemista.
On ymmärrettävää, että vaikeissa oloissa suurtenkin uskonsankarien (vertaa esimerkiksi Elia 1 Kun 19:1-4) usko saattaa alkaa horjua. Ei epäilyksissä ole mitään tavatonta, niihin pitää vain osata suhtautua oikein. Eli tehdä kuten Johannes: mennä Jeesuksen luo.
On mahdotonta tietää, epäilikö Johannes vai ei. Molemmilla vaihtoehdoilla on oma opetuksensa annettavana.
Kun Johanneksen lähettämät kaksi opetuslasta tulivat Jeesuksen luo, ei Jeesus vastannut heille sanoilla, vaan teoilla. On syytä huomata, etteivät ihmeet tehneet Jeesuksesta Messiasta, vaan ne olivat osoitus, todistus, siitä, että messiaaninen aika oli alkanut.
Evankeliumeissa kerrotaan kaikkiaan kolmesta kuolleista herättämisestä. Tunnetuin on Lasaruksen herättäminen (Joh 11:1-44), seuraavaksi tunnetuin Jairoksen tyttären herättäminen (Luuk 8:40-56) ja kolmas Nainin lesken pojan herättäminen kuolleista, jonka Luukas kertoi juuri ennen Johanneksen kysymystä (Luuk 7:11-17).
Suurin messiaanisen ajan merkki on kuitenkin se, että köyhille julistetaan evankeliumi - Luukas ei tarkoita niinkään taloudellisesti köyhiä, vaan hengellisesti köyhiä, joista yksi esimerkki on seitsemännen luvun lopun syntinen nainen (Luuk 7:36-50). Voisimme sanoa, että "evankeliumi köyhille" on sama kuin "armon evankeliumi": pelastusanoma itsessään Jumalan valtakuntaan mahdottomille.
Joka ei torju armon evankeliumia, on autuas (jae 23).
Jeesuksen kysymys Johannes Kastajasta – Luuk 7:24-35
Kuka Johannes Kastaja oli? Jeesus esitti kolme vaihtoehtoa:
Johannes oli mitättömyys, ei mitään (jae 24). Mutta ei sellainen olisi houkutellut sellaisia kansanjoukkoja Jordanille, kuin mitä Johannes teki.
Johannes olisi voinut olla tavallinen suurmies (jae 25). Mutta ei Johannes ollut kuninkaanlinnassa, vaan kuninkaan vankilassa.
Johannes oli profeetta (jae 26). Eikä kuka tahansa profeetta, vaan viimeinen vanhan liiton profeetta, Messiaan edeltäjä ja tien valmistaja (Mal 3:1).
Vaikka Johannes oli vanhan liiton huippu, hän oli silti vähäisempi kuin vähäisin armon eli uuden liiton ihminen. Armo käy yli lain! (Room 5:20-21) Lain paraskin täyttäminen jää aina vajaaksi, armo sen sijaan on täydellistä, koska se on Jumalan teko. Jaetta 28 ei siis pidä tulkita niin, etteikö myös Johannes olisi ollut Jumalan valtakunnan jäsen.
Jeesus ja Johannes olivat kovin erilaisia. Johannesta syytettiin liian ankaraksi, lakihenkiseksi. Jeesus taas oli liian vapaamielinen. Mutta oli Johanneksella ja Jeesuksella jotakin yhteistäkin: kumpikaan heistä ei kelvannut fariseuksille ja kirjanoppineille, mutta syntiset seurasivat kumpaakin.
Jakeen 32 loppu on muistutus siitä, että ihminen pystyy aina keksimään tekosyyn olla kuulematta Jumalan kutsua ja noudattaa hänen tahtoaan. Toiselle kutsu on liian synkkä, toisille liian iloinen jne. Yksi esimerkki tuollaisesta viileästi ulkopuolelle jättäytyneestä ihmisestä oli fariseus Simon, josta Luukas kertoo seuraavaksi (Luuk 7:36-50).
Jo Vanhassa testamentissa Viisaus oli yksi Jumalan nimi (esimerkiksi Sananl 1:20-21).
Jeesus näkee ihmisen sisimpäänkin – Luuk 7:36-50
Tätä kertomusta on sanottu yhdeksi evankeliumien kauneimmista helmistä. Jeesus aterioi syntisten kanssa (Luuk 5:30), mutta myös fariseusten kanssa. Oli ansiokas teko tarjota synagogassa vierailleelle opettajalle ateria sapattina. Se, ettei Simon noudattanut normaaleja kohteliaisuussääntöjä, osoittaa, että hän joko halveksui Jeesusta tai todennäköisemmin kutsui Jeesuksen aterialle tutkiakseen häntä.
Kun Jeesus oli aterialla, huoneeseen tuli syntinen nainen, joka kyynelillään kasteli Jeesuksen jalat, kuivasi ne hiuksillaan ja voiteli kallisarvoisella öljyllä. Aterialla oltiin matalilla sohvilla. Nojattiin vasempaan kyynärpäähän ja jalat olivat pöydästä ulospäin, eivät pöydän alla.
Tuon ajan juutalaisessa yhteiskunnassa naisen teko oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävää; siihen sisältyi kolme pahennusta: ensinnäkin nainen tuli miesten seuraan, toiseksi hän levitti julkisesti hiuksensa - sellainen kelpasi jopa avioeron perusteeksi - ja kolmanneksi hän kosketti julkisesti miestä.
Niinpä fariseus - aterian isäntä Simon - alkoi ajatella, ettei Jeesus voinut olla profeetta, koska salli sellaista tapahtuvan ja vieläpä niin syntisen naisen tekemänä. Jos Jeesus olisi ollut profeetta, hänen olisi pitänyt tietää, kuinka syntinen nainen häneen koski. Simon ei nähnyt tai hyväksynyt naisen katumusta.
Mutta Jeesus näki paitsi naisen, myös Simonin sisimpään. Jeesus näki naisen synnit, mutta hänhän oli tullut nimenomaan syntisiä pelastamaan (Luuk 5:31-32). Lienee niin, että Jeesus ja nainen olivat tavanneet jo aiemmin. Naisen teko oli kiitollisuudenosoitus siitä, että Jeesus oli jo aiemmin antanut hänen syntinsä anteeksi (vertaa jae 47, jossa kreikassa on perfekti: "...hän on saanut paljot syntinsä anteeksi").
Jeesus näki myös Simonin sisimmän. Vaikka Simon oli kutsunut Jeesuksen aterialle, hän oli kuitenkin välttänyt olemasta liian ystävällinen, ettei häntä olisi alettu pitää Jeesuksen opetuslapsena (jakeet 44-46).
Jeesus esitti Simonille kysymyksen: jos toinen velallinen saisi anteeksi 50 denaarin velan (noin kahden kuukauden ansiot) ja toinen 500 denaarin velan (vajaan kahden vuoden ansiot), kumpi olisi kiitollisempi? Simon joutui myöntämään, että suuremman velan anteeksiantaminen tuottaisi suuremman kiitollisuuden.
Seuraavaksi Jeesus sovelsi kysymyksensä ja Simonin vastauksen syntiseen naiseen ja Simoniin. Simon ei kokenut tarvitsevansa anteeksiantamusta kuin korkeintaan vähän, siksi hän rakasti vähän. Sen sijaan nainen tiesi tarvitsevansa paljon syntien anteeksiantoa, siksi hän rakasti paljon.
Jumalan armo ei katso sitä, onko syntejä paljon vai vähän ja millaisia syntejä ne ovat. Itse asiassa kysymys on aina "perussynnistä", ihmisen erosta Jumalasta (vertaa Joh 1:29 "joka ottaa pois maailman synnin!"). Ongelma syntyykin siitä, ettei ihminen halua ottaa vastaan syntien anteeksiantoa!
Jeesus julisti naisen synnit anteeksiannetuiksi (jae 48). Kreikassa verbi on perfekti-muodossa, joka tarkoittaa loppuunsaatettua tekemistä: synnit ovat ja pysyvät anteeksiannettuina. Sen sijaan Simonin syntien anteeksiannosta ei puhuta mitään!
Jälleen kerran syntien anteeksiantaminen herätti pahennusta (jae 49). Senhän voi tehdä yksin Jumala!
Tämä kertomus on meille muistutus siitä, ettei pitäisi olla kiinnostunut niinkään siitä, mistä ihmiset ovat tulossa, vaan siitä, mihin he ovat menossa. Kukaan ei ole Jumalalle "toivoton tapaus."