Luukkaan evankeliumin luku 15 luettavissa netissä

Tuhlaajapoika, rikkauden viettelys Luuk 15 - 16

Jumalan ilo kadonneen löytymisestä – Luuk 15:1-2

Olemme jo useaan kertaan huomanneet, että Jeesuksen yhteydet syntisiin olivat aiheuttaneet nurinaa fariseuksissa ja lainopettajissa. Fariseusten ja lainopettajien valitus Jeesuksen toiminnasta johtaa meidät aivan evankeliumin ytimeen (jae 2):

"Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan."

Luukas kertoo 15. luvussa kolme Jeesuksen kertomaa vertausta siitä, miksi hän viihtyi syntisten seurassa. Jumala lähetti hänet etsimään ja löytämään syntisiä, ei niitä, jotka jo luulivat olevansa vanhurskaita (jae 7).

Eksynyt lammas ja kadonnut raha – Luuk 15:3-10

Lammasta on sanottu yhdeksi kaikkein puolustuskyvyttömimmäksi eläimeksi, joka kaiken lisäksi joutuu helposti eroon laumasta ja eksyy. Sellaisia olemme myös me ihmiset: helposti Sielunvihollinen eksyttää meidät Jumalan tahdosta. Emmekä enää itse löydä takaisin oikealle tielle. Vielä "avuttomampi" on kadonnut hopearaha: se ei millään lailla pystynyt edes kiinnittämään etsijänsä huomiota itseensä. Meidänkin osamme pelastumisessa on lähinnä se, että me vastustamme Jumalan työtä meissä.

Jo Vanha testamentti puhui Jumalasta paimenena (Jes 40:11, Hes 34:11-15 ja ennen kaikkea Ps 23). Uudessa testamentissa on kuitenkin vielä tärkeämpi vertailukohta: Joh 10:11-18: Jeesus on tuo eksyneitä lampaita hakeva paimen.

"Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta."
(Joh. 10:11)

Jos paimenella on sata lammasta ja yksi niistä katoaa, hänen on lähdettävä etsimään kadonnutta. Sillä jos hän jättää sen etsimättä, seuraavana päivänä lampaita voi olla vain 98, sitten 97 jne. On mahdoton vetää rajaa: tästä lähtien lähden etsimään kadonneita. Jokainen lammas on omistajalleen yhtä arvokas. Samoin jokainen ihminen on Jumalalle yhtä arvokas.

Naisen kymmenen hopearahaa saattoivat olla morsiuslahjaksi saatu koru. Yhden rahan katoaminen tuhosi koko korun. Se selittää juhlat, jotka olivat paljon rahaa (drakma = denaari) arvokkaammat (jae 9). Toisaalta voi olla, että hopearaha oli vain kymmenesosa naisen rahoista. Silloinkin se oli hänelle tärkeä.

Ketä ovat lammasvertauksen 99 lammasta (jae 7)? Joko ne kuvaavat kristittyjä tai omavanhurskaita juutalaisia, jotka luulivat, etteivät he tarvinneet parannusta. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi luonnollisemmalta alkuperäisessä tilanteessa (jakeet 1 ja 2).

Armahtavan isän kaksi poikaa – Luuk 15:11-32

Tuhlaajapoika-kertomus lienee yksi Raamatun tunnetuimpia jaksoja. Mutta kertomuksen päähenkilö ei kuitenkaan ole vain nuorempi poika, vaan myös vanhempi poika ja isä.

Pojan vaatimus ennakkoperinnöstä oli mahdollinen sekä juutalaisessa että roomalaisessa maailmassa. Mutta harvinainen tuollainen vaatimus oli. Eikä se koskenut kuin "irtainta omaisuutta", sillä talo kuului vanhimmalle pojalle, esikoiselle. Esikoinen sai kaksinkertaisen osan muihin lapsiin verrattuna (5 Moos 21:17), joten nuorempi poika sai yhden kolmanneksen ja vanhempi kaksi kolmannesta. Vanhempi veli jäi viljelemään tilaa, joka oli nyt kokonaan hänen (jae 31).

Nuorempi veli lähti pakanamaille elämään "makeaa elämää". Siellä hän sai huomata, että rahojen loppuessa ystävätkin katosivat. Tilannetta pahensi vielä maahan tullut nälänhätä. Juutalaisena hänellä olisi ollut oikeus pyytää apua synagogasta, mutta ehkäpä äsken vietetty huono elämä sai hänet olemaan käyttämättä tuota oikeutta. Sen sijaan hän päätyi sikopaimeneksi, joka oli juutalaiselle kaikkein halveksuttavin ammatti. Talmud julisti sikojen paimentajat kirotuiksi, joten poika oli joutunut myös uskonnollisesti valitun kansan ulkopuolelle.

Eikä edes nälkä kadonnut uudessa työssä. Sioillakin oli paremmat oltavat, ne saivat Johanneksen leipäpuun palkoja. Juutalainen sananlasku opettaa: "Kun israelilaisten on pakko syödä palkohedelmiä, he kääntyvät." (vertaa Hoos 2:9) Näin kävi tuhlaajapojallekin: hän muisti isänsä kodin ja päätti yrittää päästä sinne palvelijaksi.

"En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon."
Luuk. 15:19

Hän tiesi, ettei hänellä olisi mitään oikeutta vaatia hyvää kohtelua, mutta ehkäpä isä armahtaisi häntä. Jae 19 on kuvaus myös siitä, millainen on meidän oikeutemme päästä taivaaseen: sitä ei ole. Emme me pääse taivaaseen oikeudenmukaisuuden vaan armon varassa. Se, että poika tuhlasi isänsä omaisuuden on vertauskuva siitä, kuinka syntinen ihminen tuhlaa Jumalan hänelle antamia lahjoja.

Kun poika palasi kotiin, isä yllätti hänet täydellisesti. Ei isä ottanut häntä palvelijaksi, vaan pojaksi. Itämailla ei juosta - korkeintaan pakeneminen tai tulipalo ovat syitä juosta - erityisesti sellainen ei sopinut vanhalle, arvostetulle miehelle. Isä ei kuitenkaan välittänyt soveliaisuudesta, vaan iloitsi koko sydämestään pojan paluusta. Kengät olivat vapaan miehen merkki (jae 22). Järjestipä isä juhlankin pojan paluun kunniaksi.

Tuhlaajapoika ei surrut menetettyä omaisuutta, vaan sitä, että hän oli rikkonut isänsä tahdon. Samoin aitoon synnintuntoon liittyy suru Jumalan tahdon rikkomisesta, tärkeintä ei suinkaan ole se onnettomuus, joka siitä seurasi omaan elämään.

Vanhempi veli

Kun vanhempi poika palasi töistä, hän kuuli kotoa juhlintaa. Saatuaan kuulla veljensä palanneen, hän ei halunnut edes astua samaan taloon. Hänenkin vuokseen isä joutui tulemaan ulos, vastaan. Vanhempi veli tunsi kärsineensä vääryyttä. Hän oli palvellut isäänsä moitteettomasti, muttei ollut saanut nauttia työnsä hedelmistä. Ehkä hän oli jopa kateellinen siitä, että nuorempi veli oli saanut elää "makeaa elämää".

Vanhempi veli ei tuntenut isänsä sydäntä. Kyllä isä olisi antanut hänenkin iloita ja juhlia ystäviensä kanssa. Koska vanhempi veli ei tuntenut isän sydäntä, ei hän tuntenut isän tahtoakaan. Tämä on hyvä kuvaus lakihenkisestä kristitystä tai farisealaisesta juutalaisesta: heille Jumalan tahto ja sen noudattaminen vievät ilon elämästä. Aito kristillisyys näkee, että Jumalan tahdon noudattaminen tuo ilon elämään.

Vanhempi veli ei tunnustanut tuhlaajapoikaa edes veljekseen, vaan puhui "sinun (=isän) pojastasi" (jae 30). Näin käy helposti erilaisten kristittyjen ryhmien jäsenten kesken: ei haluta ymmärtää, että olemme veljiä.

Isän hyvyys tuhlaajapoikaa kohtaan kiukutti vanhempaa veljeä (vertaa Matt 20:10-16). Ei edes se, että talo oli hänen (jae 31), lohduttanut häntä. Jeesus ei kerro, kuinka vanhemman pojan kävi, jäikö hän juhlien ulkopuolelle vai suostuiko tulemaan mukaan? Yhä tänään on epäselvää, kuinka juutalaiset vastaavat Jumalan kutsuun. Paavali ennusti heidän aikojen lopulla nielevän ylpeytensä ja suostuvan Jumalan armon alle (Room 11:25-27). Eli vastaus on yhä saamatta, "vanhempi veli" miettii yhä pihalla.

Toki vanhempaa veljeä voi verrata myös meihin kristittyihin. Kuinka tavallista onkaan, ettei "tosisyntisiä" haluta helpolla ottaa seurakunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Mutta Jeesukselle he ovat aina kelvanneet:

"Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan."
Luuk 15:1