Uskon perusteet - Hepr 6:1-3

Jakeissa 1-3 luetellut asiat eivät ole suinkaan vähäpätöisiä asioita - joista ei tarvitse puhua – vaan kaiken perusta; asioita, jotka jokaisen kristityn on ilman muuta tiedettävä. Jos perusta ei ole kunnossa, ei voida edetä uskon salaisuuksien tutkimiseen (vertaa Matt 7:24-27).

Kirjoittaja mainitsee kuusi uskon perustetta:

1. Kääntyminen ("parannus" jakeessa 1 ei ole onnistunut käännös) pois kuolemaan johtavista teoista. Kysymys on pakanauskontojen menoista, jotka eivät johda taivaaseen vaan kadotukseen eli kuolemaan.

2. Usko (yhteen) Jumalaan. Tämän mainitseminen viittaa siihen, että vastaanottajat olivat entisiä pakanoita, juutalaistaustaisille kristityille usko yhteen Jumalaan oli itsestään selvää (vertaa "juutalaisten uskontunnustus" 5 Moos 6:4-5).

3. Oppi kasteista ja puhdistusmenoista. Kreikkalainen teksti puhuu vain "kasteista" (monikossa), joka lienee tulkittava niin, että on kysymys kristillisen kasteen (yksikössä) erottamisesta muiden uskontojen puhdistusmenoista (vertaa Matt 15:10-20 ja Joh 3:25).

4. Kätten päällepaneminen. Apostolien teot yhdistää kätten päällepanemisen sekä Pyhän Hengen saamiseen (Apt 8:14-17) että seurakunnallisiin virkoihin erottamiseen (Apt 13:1-3).

5. Kuolleiden ylösnousemus haluttiin erilaisissa lahkoissa kieltää jo hyvin varhain, sillä jo Paavali joutui taistelemaan tällaisia harhoja vastaan (1 Kor 15:12-34).

6. Iankaikkinen tuomio on kautta kirkon historian herättänyt vastaväitteitä: "Ei rakastava Jumala voi tuomita ketään iankaikkiseen kadotukseen." Kuitenkaan kysymys ei ole siitä, mitä me ihmiset pidämme oikeana tai vanhurskaana, vaan siitä, mitä Jumala on ilmoittanut meille (vertaa Matt 25:31-46).

Kirjoittaja näkee, ettei kristillistä uskoa voi olla siellä, missä näitä perustotuuksia ei hyväksytä tai uskota. Eikä kristittynä voi kasvaa, jos haluaa kieltää nämä.

Kirjoittaja uskoo, että vastaanottajat uskovat nämä perustotuudet, joten on mahdollista edetä eteenpäin uskon tutkimisessa, mutta sekin riippuu lopulta Jumalan armosta (jae 3, vertaa Jaak 4:15).

Älkää luopuko uskostanne! - Hepr 6:4-12

Läntinen kirkko suhtautui pitkään torjuvasti Heprealaiskirjeeseen siksi, että sen muutamat kohdat – kuten juuri nämä jakeet – näyttäisivät opettavan, ettei kristinuskosta luopuneilla ole mahdollisuutta palata takaisin. 100-luvulla Rooman valtiomahdin vainotessa kristittyjä tuli myös luopioita, joista osa halusi myöhemmin palata takasin kirkkoon. Silloin jouduttiin ratkaisemaan, voivatko he palata. Lupa paluuseen annettiin.

Justinos Marttyyri tulkitsi, että jae 4 tarkoittaa kastetta: luopioita ei pidä kastaa uudelleen, vaan kerran suoritettu kaste riittää.

Lopulta läntinenkin kirkko hyväksyi Heprealaiskirjeen Uuden testamentin kaanoniin. Mutta vielä Lutherilla näkyy tietty vastenmielisyys kirjan tiettyjä ajatuksia kohtaan: "Tähän asti olemme askaroineet Uuden Testamentin oikeittein, varmojen pääkirjain parissa, mutta neljällä vielä jäljellä olevaan on muinoin ollut toisenlainen arvo...Sitä paitsi kirjeessä on kova solmu: 6,4 ja 10,26 kielletään ja evätään suorastaan syntisiltä kasteen jälkeen katumuksen mahdollisuus, ja 12,17 sanotaan: Eesau on etsinyt katumusta eikä kuitenkaan ole löytänyt. Tämä on kaikkia evankeliumeja ja pyhän Paavalin kirjeitä vastaan. Ja vaikka voidaan tehdä siihen selitys, niin ovat sanat kuitenkin niin selvät, etten tiedä, tyydyttäisivätkö ne. Minusta näyttää, että tämä kirje on koottu monesta kappaleesta, eikä käsittele samaa aihetta oikeassa järjestyksessä." (Luther: Valitut teokset II, sivut 37-38)

Vaikka Luther suhtautuikin nuivasti mahdollisuuteen sovittaa Heprealaiskirjeen opetus yhteen muun Uuden testamentin opetusten kanssa, seuraavassa muutama tulkintayritys.

1. On syytä huomata, ettei tässä kohdassa puhuta siitä, etteivät luopuneet saisi palata, vaan siitä, etteivät he voi palata. Ehkä kysymys on samasta kuin Pyhän Hengen pilkassa (Matt 12:31-32): anteeksiantamus olisi tarjolla, mutta se ei lopullisen paatumisen takia enää kiinnosta ja kelpaa; ei ole enää halua tulla pelastetuksi. Luopumus voi viedä ihmisen niin tiukasti Saatanan vallan alle, ettei paluuta enää ole.

2. Kysymys on varoituksesta, kirjoittaja ei usko lukijoiden tilanteen olleen näin huono (jakeet 9-12). Silti on selvää, etteivät kirjeen alkuperäiset lukijat olleet uskossaan erityisen onnistuneita. Kysymys ei siis ole lankeemuksista vaan luopumuksesta.

3. Vain Jumala voi tehdä mahdottomasta mahdollisen (Mark 10:23-27). Ei ihminen voi yksinään löytää Jumalaa edes sitä ensimmäistä kertaa.

4. Jakeen 6 "ristiinnaulitsevat" ja "nostavat...pilkattavaksi" ovat kreikassa preesensissä, joka ilmaisee jatkuvaa tekemistä. Kääntymys ei ole mahdollista niin kauan kuin ei luovuta Kristuksen pilkkaamisesta ja epäuskosta.

5. Kysymys on ylimielisyydestä, Jumalan hylkäämisestä. Ihmisen ei pidä yrittää leikkiä Jumalan kanssa, uskonasiat on otettava vakavasti.

Käytäntö on osoittanut, että Heprealaiskirjeen kirjoittajan varoitus on ollut paikallaan: luopioista on usein tullut kirkon kiivaimpia vastustajia. Kun heidät on "rokotettu" uskoa vastaan, heidän on ollut todella vaikea nöyrtyä kääntymykseen.

Mutta tasapainon vuoksi on korostettava, että Uuden testamentin keskeinen opetus on painopisteeltään toinen: luopiot saavat palata, kuten Herransa kieltänyt Pietarikin sai palata (Joh 21:15-19).

Mm. tämän jakson perustella roomalais-katolinen kirkko kehitti jaon kuolemansynteihin, joita ei saa anteeksi ja anteeksiannettaviin synteihin. Tuo kuolemansyntien luettelo on aika yllättävä:
1. ylpeys
2. ahneus
3. hekumallisuus
4. kateus
5. juoppous
6. viha
7. hengellinen laiskuus

Tämä luettelo taitaisi tuomita jokaisen suomalaisen kristityn kadotukseen.

Ihminen ei voi tietää, milloin luopumus on tullut liian syväksi. Siksi syntiä ei pidä tehdä tieten tahtoen. Liiallinen sitoutuminen Saatanaan saattaa johtaa siihen, että yhteys Jumalaan katkeaa lopullisesti (vertaa Room 6:16).

Jumala ei valehtele - Hepr 6:13-20

Ihmiset vannovat valoja, jotta heidän sanaansa luotettaisiin (Matt 23:16-22). Jumala ei voi valehdella, siksi hänen ei tarvitsisi vannoa minkäänlaista valaa. Jumalan lupauksiin tulee uskoa siksi, että ne ovat Jumalan lupauksia. Ne eivät tarvitse muita takuita, riittää, että tiedetään, että ne ovat Jumalan antamia. Mutta osoittaakseen ihmisille lupauksensa järkähtämättömyyden, Jumala oli valmis vannomaan (jae 17, vertaa 1 Moos 22:15-18).

Jakso korostaa jälleen kerran kestävyyttä: Abraham joutui odottamaan Jumalan lupauksen täyttymistä 25 vuotta (1 Moos 12:3-4, 21:5). Meidänkin tulee luottaa Jumalaan, hän täyttää lupauksensa aikanaan.

Taitavasti kirjoittaja jakson lopussa johdattaa lukijansa uudelleen Kristuksen pappeuteen. Juutalainen ylipappi sai mennä temppelin kaikkein pyhimpään vain kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä (3 Moos 16:2) ja silloinkin yksin. Kun Jeesus meni kaikkein pyhimpään, hän aukaisi kaikille pysyvän pääsyn väliverhon tuolle puolelle. Sen merkkinä temppelin väliverho repesi ylhäältä alas asti Jeesuksen kuollessa Golgatan ristillä (Matt 27:51). Usko ei perustu siihen, mitä me olemme, vaan siihen, mitä Jeesus on tehnyt.

Ankkurista (jae 19) tuli kristillisen toivon vertauskuva. Uskomme ei "ankkuroidu" omiin ansioihimme vaan Kristuksen sovitustyöhön.