Kristityn elämä on taistelua - Hepr 12:1-13

Tänä aikana ei olla valmiita odottamaan, vaan kaikki halutaan heti. Kristittyinäkin ajattelemme helposti, että meidän pitäisi olla hetkessä valmiita, täydellisen pyhiä. Mutta Raamatun piirtämä kuva kristittynä kasvamisesta ei ole mikään pikajuoksu vaan pitkän matkan juoksu, maraton (jae 1).

Uskossa kasvaminen on taistelua omia himoja ja Saatanan houkutuksia vastaan (vertaa Ef 6:10-20, kristityn taisteluasu). Tätä taistelua ei pidä vaikeuttaa turhilla taakoilla. Ei yksikään sotilas kanna mukanaan turhia varusteita, saati sellaista, josta on vain haittaa. Synti estää meitä sitoutumasta Jeesukseen, se on kuin köysi, joka sotkeutuu jalkoihimme (jae 1) ja jolla Saatana vetää meitä kohti itseään.

Voi olla, että kirjoittajan mielessä ovat olleet erityiset helmasynnit. On tärkeää nähdä, että Saatana kiusaa meitä yksilöllisesti. Jokin asia voi olla sinulle mitä vaikein kiusaus, mutta joku toinen ei koe mitään ongelmia sen äärellä. Ei tule tuomita toisen lankeemusta liian kevyesti, hän voi toisella alueella olla paljon sinua vahvempi.

Kirjoittaja puhuu jakeessa 1 todistajien pilvestä. Vanha tapa tehdä ehtoollispöydästä puoliympyrän muotoinen liittyy tähän: "puuttuvan" puolikkaan kohdalla ajatellaan perille päässeitä pyhiä.

Jeesus ei ole vain uskomme alkaja, vaan myös sen ylläpitäjä ja loppuunsaattaja, vertaa Ilm 1:8, "A ja O, alku ja loppu". Siksi kristityn ei pidä olla itsekeskeinen vaan Kristus-keskeinen, ei katsoa itseensä vaan Kristukseen (jae 2).

Jaetta 4 on tulkittu eri tavoin. Jotkut ajattelevat, että se puhuu siitä, että Hepr 10:32-34:ssä mainituista vainoista on kulunut jo pitkä aika. Heprealaiskirje olisi siis kirjoitettu paljon Neron vainojen jälkeen. Toiset näkevät tässä todisteen siitä, ettei kirjettä ole voitu kirjoittaa Rooman kristityille, koska heitä oli jo vainottu kuolemaan asti. Kohdassa on nähty myös todiste siitä, että kirje olisi kirjoitettu Roomaan hyvin varhain, ennen Neron vainoja 60-luvun puolivälissä.

Joka tapauksessa kirjoittaja valmistaa lukijoitaan tuleviin vainoihin. Jeesuskin ennusti seuraajiensa joutuvan vainotuksi:

"Silloin teidät pannaan ahtaalle, monia teistä surmataan ja kaikki kansat vihaavat teitä minun nimeni tähden."
(Matt 24:9)

Kärsimykset voivat parhaimmillaan toimia puhdistajana, uudistajana. Mutta jos meillä ei ole kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, vaan katkeroidumme (jae 15), kärsimykset eivät saa aikaan hyvää vaan huonoa hedelmää. On tärkeää nähdä, että Jumalan kurituksessa oleellinen kysymys on myös se, miten me kristityt suhtaudumme siihen (jae 11). Jos emme näe Jumalan lupauksia (jakeet 5-6), oma järkemme saa meidät kiroamaan Jumalan (Job 2:9). Ihmisen sisimmästä ei nouse kuuliaisuus Jumalan tahdolle, vaan kapina Jumalaa vastaan (Matt 15:10-20). Oman järkemme ja voimamme varassa me joko väheksymme Jumalan kuritusta tai ylireagoimme siihen; näemme sen kaiken kaatavana uhkana (jakeet 5-6).

Jakeissa 7-9 kirjoittaja puhuu vanhempien lapsilleen antamasta kurituksesta. Vaikka kohtaa ei pidä ajatella nimenomaan opetuksena lastenkasvatuksesta, on syytä muistaa, että jos vanhemmilta viedään auktoriteetti, valta lapsiinsa nähden, seurauksena on sekasorto. Opettajilta tuota valtaa on jo viety ja nyt kouluissa aletaan nähdä, mitä siitä seuraa.

Kaksi vuorta: Siinai ja Siion - Hepr 12:14-29

Jakso puhuu kahdesta pelastustiestä:
laista = Siinain vuori
armosta = Siionin vuori (vertaa Gal 4:21-31; Hagar ja Saara).

Jakeessa 24 on syytä nähdä, että armo käy yli lain. Näin kertoo myös Room 5:20-21:

"Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden."

Siinailla Israel oli pelottavan lähellä Jumalaa, mutta Siionin vuorella, Golgatalla, olemme vielä lähempänä Jumalaa. Tämä tuo myös suuremman vastuun (jae 25).

Nykyään ei ole muotia puhua Jumalan pyhyydestä, joka kuitenkin on keskeinen piirre Jumalassa sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa (katsoi esimerkiksi 2 Moos 19:9-25, Jes 6:1-13, Ilm 1:9-20).

Toinen näköala, joka nykyään mielellään unohdetaan, on vastuu toisista kristityistä (jae 15, vertaa Matt 18:15-18 "Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin..." ). Vaikka kristillinen usko on nimenomaan sinä-minä-suhde ihmisen ja Jumalan välillä, usko syntyy ja elää aina yhteisössä, kirkossa. Eikä sellainen yhteisö, jonka jäsenet ovat välinpitämättömiä toisistaan, voi toimia ja pysyä hengissä. Tässä kohdassa länsimaisessa kristillisyydessä on paljon väärää yksilöllisyyden ylikorostusta.
　Tietysti on syytä nähdä se, että itse kukin voi langeta (1 Kor 10:12): tehtävämme ei ole toimia toisten ihmisten tuomareina, vaan tukea heitä heidän ahdistuksissaan ja kiusauksissaan.

Huomaa myös jakeen 15 varoitus katkeruudesta. Katkeruus on kuin myrkkyä, joka pilaa kaiken. Litra likavettä riittää pilaamaan saavillisen puhdasta vettä, mutta litra puhdasta vettä ei paranna saavillista likavettä.

Tässä jaksossa tulee esille jälleen yksi kirjoittajan "lempiaihe": hän haluaa varoittaa lukijoitaan synnin vallasta ja vaaroista. Voi olla, että synnin kanssa leikittely johtaa tilanteeseen, josta ei enää ole paluuta (jae 17). Jos kristitty ryhtyy tavoittelemaan ajallista nautintoa yms. käy helposti niin, että koko iankaikkinen todellisuus, näkymätön maailma, unohtuu, kuten kävi Esaulle (jae 16).

Jakeessa 22 pitäisi puhua "myriadeista", joka kreikassa tarkoittaa kymmeniätuhansia, mutta koska tuo sana on varsin outo, on käännöksessä tyydytty puhumaan tuhansista.

Jakeessa 27 on viittaus Jeesuksen toiseen tulemiseen, joka muuttaa kaiken paitsi ihmisten iankaikkisen kohtalon. Kaikki nykyinen katoaa, mutta se tie, jota ihminen kulki tässä ajassa jatkuu myös iankaikkisuudessa. Itse valinta taivaan ja kadotuksen välillä on jo tapahtunut, Jeesuksen tullessa se vain paljastuu, tulee ilmi.