Epäuskoa ja tottelemattomuutta käsittelevä jakso alkoi jo kolmannessa luvussa (3:7-19) ja se jatkuu 4:1-13. Voi sanoa, että kolmannen luvun loppu on varoitus epäuskosta ja sen seurauksista. Neljännen luvun alku taas on lupaus levosta niille, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti.

Näin on usein muulloinkin: Jumalan sana sisältää toisaalta lupauksia niille, jotka haluavat noudattaa sitä ja toisaalta varoituksia sen rikkojille. Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää liian suoraviivaisesti, mekaanisesti siten että hurskaat menestyvät aina ja jumalattomia kohtaa aina onnettomuus. Jo Job joutui kyselemään, miksi jumalattomat menestyvät. Jumala maksaa palkan oman aikataulunsa mukaan: viimeistään viimeisellä tuomiolla jokainen joutuu kohtaamaan tuomarinsa (Matt 25:31-46).

Olkaa kestävät loppuun asti - Hepr 4:1-13

Jumala kutsuu yhä ihmisiä valtakuntaansa; kutsu kaikuu loppuun asti (jae 1). Ongelma ei ole kutsun puute, vaan se, ettei sitä haluta noudattaa (jae 2).

Jakeen 1 loppu voidaan kääntää kahdella tavalla: "jäädä taipaleelle" (KR-1992) tai "jäädä joukosta". "Jäädä taipaleelle" sopii hyvin autiomaavaelluksen kuvauksen yhteyteen. Mutta myös "jäädä joukosta" sopii Heprealaiskirjeen ajatukseen seurakunnasta vaeltavana Jumalan kansana. Autiomaavaelluksen aikana pääjoukosta eksynyt israelilainen oli tuomittu tuhoon. Näin käy helposti myös niille, jotka jäävät pois seurakunnan yhteisistä kokoontumisista, vaeltavasta Jumalan kansastansa (jae 11, Hepr 10:25).

Jotkut pyhityskristillisyyden kannattajat tulkitsevat tätä jaksoa niin, että kristityn elämässä on kaksi murrosta: ensiksi uskoontulo, jota kuvaa lähtö Egyptistä ja sitten "toinen siunaus", jota kuvaa pääsy Luvattuun maahan. Mutta jos luemme jakson tarkasti, huomaamme, ettei sitä voi tulkita näin. Jakeissa 3-5 nimenomaan todetaan, että koko Israelin kansa - Joosuaa ja Kalebia lukuunottamatta - kuoli autiomaahan. Ei kansa saanut kokea noita kahta vaihetta: vasta Egyptistä lähteneiden jälkeläiset pääsivät perille Luvattuun maahan. Toiseksi on syytä muistaa, että Luvattuun maahan pääseminen ei merkinnyt suinkaan uutta rauhan ja onnen aikaa, vaan taistelua, kuten Joosuan kirja meille kertoo.

Meidän ei pidä yrittää lukea Raamatun vertauksista ja esikuvista liikaa. Usein niissä on vain yksi "kärki", yksi pääsanoma. Tässä jaksossa se on: todellinen lepo on vasta tulevaisuudessa, taivaassa; tämä maallinen vaellus on taistelua, jossa kristityltä vaaditaan uskollisuutta Jumalan tahdolle. Taivaassa ei enää taistella, siellä ei enää ole syntiä.

Kirjoittaja viittaa jakeessa 7 Daavidiin siksi, että Psalmi 95 on Septuagintassa (kreikankielinen Vanhan testamentin käännös, jota kirjoittaja on käyttänyt) "Daavidin psalmi" toisin kuin hepreankielisessä Vanhassa testamentissa (ja KR-1992:ssa).

Jakeen 7 lainaus on Psalmi 95 jakeet 7-8:

Hän on meidän Jumalamme ja me hänen laitumensa lampaat, joita hänen kätensä kaitsee. Kuulkaa tänä päivänä, mitä hän sanoo: - - Älkää paaduttako sydäntänne kuten kerran, kun isänne koettelivat minua autiomaassa, Meriban ja Massan luona."

Kreikankielessä Joosua kirjoitetaan aivan samoin kuin Jeesus, joka onkin lyhennys Jehoshua-nimestä (jae 8).

Jaetta 11 ei pidä ymmärtää niin, että ihmisen on töillään ansaittava pelastuksensa. Kysymys on siitä, ettei käännetä selkää Jumalalle ja seurakunnalle. Heprealaiskirjeen johtava ajatus on Kristuksen sovitustyö, jolla hän teki kaikki meidän ansiomme ja tekomme pelastuksen asiassa tyhjäksi ja arvottomaksi (vertaa Hepr 9:11-25). Koskaan ei pidä irrottaa raamatunkohtia niiden ympäristöstä; monet harhaopit ovat syntyneet juuri niin.

Jae 12 muistuttaa meitä siitä, ettei Raamattu ole vain historian kirja; kirja, joka kertoo vain menneestä, vaan se on nimenomaan kirja tätä päivää varten ja jopa tulevaisuudesta puhuva kirja. Jumala ei ole toiminut vain historiassa, vaan hän toimii myös tänä päivänä.

Jakeet 12 ja 13 osoittavat, ettei ihminen voi pettää Jumalaa. "Kaikkia ihmisiä voi huijata vähän aikaa. Joitakin ihmisiä voi huijata kaiken aikaa. Mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa." Tähän toteamukseen voi lisätä: "Jumalaa ei voi huijata hetkeäkään."

Vaikka Jumala tuntee meidät ytimiä myöten, hän rakastaa meitä. Miksi? Ei siksi, että me ansaitsisimme hänen rakkautensa, vaan yksin armosta (Ef 2:8-9).

On tärkeää muistaa, että päämäärämme on Jumalan määräämä, emme voi itse valita sitä. Voimme vain jäädä pois taivaasta, mutta emme voi valita, millaiseen taivaaseen menemme.

Armoistuin - Hepr 4:14-16

Raamatuntutkijat ovat kiistelleet siitä, onko tämä jakso edellisten lukujen tiivistelmä vai aloittako se jo Kristuksen pappeuden käsittelyn, eli kuuluisi viidennen luvun alun yhteyteen. Juutalaiselle ajattelulle oli tyypillistä yhdistää nämä kaksi: samalla, kun koottiin yhteen edellä sanottua, pohjustettiin myös sitä, mitä tuli seuraavaksi. Vertaus ketjusta on valaiseva: ketjun kukin lenkki on kiinni kahdessa lenkissä: toisessa, joka on edellä ja toisessa, joka on seuraavana.
　Ehkä kirjoittaja on ajatellut, että kuvaus autiomaavaelluksesta ja vastaanottajien tunto omasta syntisyydestä saisivat lukijat vaipumaan epätoivoon. Siksi tuli rohkaista heitä vaeltamaan kristittyinä lankeemuksista huolimatta.

Jes 16:5 ennustaa, että messiaanisena aikana tulee oikeudenmukainen tuomari.

"silloin pystytetään jälleen Daavidin majaan uskollisuuden lujittama valtaistuin ja sillä istuu luotettava tuomari, joka tuntee lain ja toteuttaa oikeuden."

Mutta Jumala antoi vielä enemmän: Kristus ei ole vain oikeudenmukainen, vaan myös armollinen tuomari.

Jeesus voi ymmärtää meitä, koska hänkin koki kiusauksia. Voimme jopa ajatella, että Jeesuksen kiusaukset olivat jopa suurempia, koska hänellä oli suurempi valta, paremmat mahdollisuudet vastata Saatanan hyökkäyksiin (vertaa Matt 4:1-11). Mutta Jeesus ei langennut Isän tahdon vastaiseen toimintaan, vaan oli kuuliainen ristille asti:

"Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti."
(Fil 2:8).

Jeesus ei ole unohtanut meitä, vaikka hän onkin noussut taivaaseen.

Tunnustuksessa pysymistä (jae 14) ei pidä ymmärtää liian ahtaasti; se ei tarkoita vain tietyn (uskon)tunnustuksen pitämistä totena, vaan tunnustautumista Kristuksen seuraajaksi. Tunnustus merkitsee aina myös sitä, että ollaan valmiita elämään uskon mukaan, myös silloin, kun siitä joutuu maksamaan hinnan (vertaa Hepr 13:12-13).

Jakeen 16 "rohkeasti" ei merkitse ylpeilyä ("rinta kaarella, pää pystyssä"), vaan oikeaa luottamusta Jumalan lupauksiin. Emme pääse taivaaseen omien ansioidemme vaan yksin Kristuksen työn varassa (vertaa Luuk 18:9-14, fariseus ja publikaani synagogassa).

Jeesus ei auta meitä vain hengellisissä asioissa, vaan kaikessa (jae 16, vertaa Matt 6:25-34). Kuitenkin on syytä muistaa, ettei Jumalan huolenpito merkitse meidän kaikkien toiveidemme toteutumista, vaan Jumalan tahdon toteutumista elämässämme.