Todellinen uhri - Hepr 10:1-18

Tämä jakso on tiivistelmä siitä, mitä kirjoittaja on sanonut Jeesuksesta todellisena ylipappina (Hepr 5:1-10:18).

Jo Vanhassa testamentissa - varsinkin profeetoilla - on paljon kulttihurskauden arvostelua. Jo silloin nähtiin, ettei Jumala halunnut tai tarvinnut ihmisten uhreja vaan hän halusi nimenomaan kuuliaisuutta hänen tahdolleen (1 Sam 15:22, Jes 1:10-20, Jes 58, Jer 6:20, Hoos 6:6, Aamos 5:21-24). Kirjoittaja toteaa, etteivät erilaiset lain määräämät uhrit voineet tuoda syntien sovitusta, pikemmin ne toivat muistutuksen synnistä ja sovituksen tarpeesta (jae 3).

Profeetta Jeremia korostaa, että kun Jumala johdatti Israelin kansan ulos Egyptistä, ensin tuli vaatimus kuuliaisuudesta ja vasta myöhemmin Jumala antoi lain (Jer 7:21-23). Kuuliaisuuden vaatimus on siis ajallisestikin varhaisempi kuin laki. Kuuliaisuus on myös uuden liiton jumalanpalveluksen keskeinen tekijä:

"Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla."
(Room 12:1).

Ihmisen omatunto (jae 2) ja järki (jae 4) todistavat, ettei Mooseksen lain määräämien uhrien kautta voi saada puhdistusta synneistä. Mistä me kristityt voimme saada varmuuden siitä, että synnit on sovitettu Jeesuksen työssä Golgatalla? Järki ja omatuntokin usein kapinoivat ristin sovitusta vastaan. Varmuus voi löytyä vain Raamatusta, Jumalan sanasta (jakeet 17-18).

Kirjoittaja korostaa Kristuksen uhrin kertakaikkisuutta, sitä ei voi toistaa, uusia (jae 10, jossa verbi on perfektimuodossa, joka kreikassa tarkoittaa loppuunsaatettua tekemistä). Enää ei tarvita lain vaatimia syntiuhreja (jae 18), sillä kaikki synnit on jo sovitettu. Se, että juutalaista uhripalvelua toimittavat papit seisoivat, oli merkki siitä, että heidän työnsä oli jatkuvasti kesken, se ei koskaan tullut valmiiksi (jae 11). Kristus sen sijaan istuu, koska hän on tehnyt työnsä uhraajana loppuun (jae 12).

Jakeessa 15 on yksi niistä kohdista, joissa Jumalan kolmiyhteisyys tulee esille Uudessa testamentissa. Lainattu kohta, Jer 31:33-34, oli alkuperäisessä yhteydessään Isä Jumalan puhetta Israelille. Sekä tässä että Hepr 8:8-12:ssa, jossa samaa kohtaa jo aiemmin lainattiin, kohta sovelletaan Jeesukseen (vertaa Luuk 22:20). Mutta nyt kirjoittaja toteaa, että kyseessä on Pyhän Hengen todistus. Isä, Poika ja Pyhä Henki - kaikki saman Raamatun jakeen yhteydessä. Raamatusta emme kylläkään löydä oppirakennelmaa kolminaisuudesta, mutta itse kolminaisuuden kyllä.

Pysykää lähellä Kristusta - Hepr 10:19-39

Jeesus avasi kaikille tien kaikkeinpyhimpään, pelastukseen (jakeet 19-20). Jeesus sovitti kaikkien ihmisten kaikki synnit.
　Mitä kirjoittaja tarkoittaa verratessaan Jeesuksen ruumista temppelin väliverhoon (jae 20)? Yksi mahdollisuus on se, että samalla tavalla kuin väliverho revittiin auki, jotta tie kaikkienpyhimpään avautuisi (Mark 15:38), samalla tavalla Jeesuksen ruumiskin revittiin, jotta sovitus saataisiin. Kuva on toisaalta vaikeaselkoinen, toisaalta paljonpuhuva. Voi olla, että kirjoittaja on tietoisesti halunnut herättää erilaisia ajatuksia lukijoissaan.

Kristityn luottamus ja rohkeus (jae 22) ei voi perustua muuhun kuin Jumalan lupauksiin (jae 23). Jumala on luotettava, siksi hänen lupauksensakin ovat luotettavia. Jakeessa 22 on myös viittaus kasteeseen (vertaa Tit 3:5: "hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.").

Voi olla, että kirjoittaja korostetusti tuo esiin sen, mitä kristityillä on, osoittaakseen vastakohdan juutalaisuuteen, joka temppelin hävittämisen (vuonna 70 j.Kr.) jälkeen toi usein esille sen, mitä sillä ei ollut (temppeli, uhrit, ylipappi jne.). Ehkä kirjoittaja on täällä halunnut sanoa: "Ei ole mitään järkeä palata takaisin juutalaisuuteen!"

Jakeessa 25 kirjoittaja varottaa lyömästä laimin seurakunnan kokouksia. Ehkä syynä olivat vainot (jakeet 32-34), ehkä vain hengellinen laiskuus. Kuinka ajankohtainen kehotus onkaan tämän päivän Euroopassa!

Kristittyjen tulee tukea toisiaan hengellisessä taistelussa (jae 25). Valitettavan usein ei huolestuta, vaikka joku jääkin pois kristittyjen yhteydestä. Kutsu mukaan voisi kääntää huonoon suuntaan alkaneen kehityksen takaisin oikeille raiteille. Toisaalta useat lahkot yrittävät sitoa jäsenensä aivan liian tiukasti itseensä. Emme sitoudu mihinkään kristittyjen ryhmään, vaan Jeesukseen. Mutta Kristuksen kirkko on tässä ajassa aina myös ihmisryhmä.

Kirjoittaja haluaa avata uuden näkökulman Kristuksen paluun viipymiseen (jae 25). Sitä ei ole pakko tulkita: "Koska hän ei ole vieläkään palannut, ei hän tule lainkaan!" vaan sen voi tulkita: "Hänen paluunsa on päivä päivältä lähempänä." Osaammeko me ajatella asioita muista kuin totutuista kaavoista käsin?

Kaksi esimerkkiä

Puhuessaan edellisen kerran uskosta luopumisen vaarasta (Hepr 6:1-8) kirjoittaja heti perään antoi myös myönteisen esimerkin (Hepr 6:9-12). Näin hän tekee tälläkin kertaa: kielteinen, varoittava esimerkki on jakeissa 26-31, myönteinen, rohkaiseva esimerkki on jakeissa 32-36.
　On sielunhoidollisesti tärkeää, ettei julistuksemme ole yksipuolisen kielteistä. On osattava rohkaista myönteisillä esimerkeillä.

Moni syntiin langennut kristitty on huolestunut jakeiden 26 ja 27 äärellä. Eikö uskovalle enää olekaan sovitusta uskovana tehdyistä synneistä? Tällainen ajatus on vastoin Uuden testamentin yleislinjaa. Eikä kirjoittajakaan sitä tarkoita. Jakeen 26 verbi on preesensissä, joka kreikassa on jatkuvan/toistuvan tekemisen aikamuoto. Jotkut englantilaiset Raamatut kääntävät kohdan: "...keep on sinning...", jonka voisi kääntää: "Jatkaa synnin harjoittamista" (vertaa 1 Joh 3:6-9).

Mistä synnistä kirjoittaja puhuu? Kysymys on uskosta luopumisesta (jae 39). Se voi alkaa pienestä, uskovien yhteyden väheksymisestä (jae 25), mutta sen lopputulos voi olla kristillisen uskon vastustajaksi tuleminen (jae 29). Jos ihminen hylkää kirkon ja Kristuksen pelastustienä, hänelle ei anneta muuta tietä taivaaseen (jae 27). Kuten kirkkoisä Cyprianus sanoi: "Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta."

Juutalaisille kävi juuri näin: he hylkäsivät Kristuksen ja heistä - ei suinkaan Rooman valtiosta - tuli kristittyjen ensimmäinen päävastustaja, uskon vihollinen ja vainooja (Ilm 2:9-10, 3:9-10, kehityksen alku näkyy selvästi jo Apostolien teoissa).

Vanhan testamentin laissa kuolemantuomio langetettiin viidestä rikoksesta:
1. Jumalanpilkasta, 3 Moos 24:14-16
2. Epäjumalanpalvelusta, 5 Moos 17:2-7
3. Vääränä profeettana toimimisesta, 5 Moos 18:20
4. Aviorikoksesta, 5 Moos 22:22-29
5. Murhasta, 3 Moos 24:17

Suurin osa kuolemantuomioista langetettiin siis uskonnollisista syistä, synnistä Jumalaa ja hänen tahtoaan vastaan.

Jae 28 viittaa siihen, että ihminen saattoi kieltää lain jumalallisen alkuperän. Joka kieltää pelastuksen jumalallisen alkuperän eli ei hyväksy Jeesuksen sovitustyötä omalle osalleen, on paljon ankaramman rangaistuksen alainen (jae 29). Ilmeisesti juuri tätä Jeesus tarkoitti puhuessaan synnistä Pyhää Henkeä vastaan (Matt 12:31-32).

Huomaa myös Matt 18:18: sielunhoitaja voi sitoa ihmisen hänen syntiinsä, jos hän ei halua tehdä parannusta siitä. Jos ei ole halua tehdä parannusta ja luopua synnistä, ei ole todellista synnintuntoakaan eikä todellista anteeksipyyntöä, joten oikeastaan tuollainen ihminen itse sulkee itsensä armon ulkopuolelle. Armo ei ole halpaa armoa! Se ei ole tarkoitettu jalkoihin tallattavaksi!

Jakeissa 32-36 kirjoittaja haluaa muistuttaa vastaanottajia heidän omasta historiastaan. Hekin olivat joutuneet vainotuiksi. Vaino voi olla keisari Neron toimeenpanema virallinen vaino vuonna 64 j.Kr. tai jonkin kansanjoukon toimeenpanema laiton vaino. Paavali joutui useaan otteeseen laittomasti vangituksi (esimerkiksi Apt 16:22-40), joten jae 34:ään ei auta ratkaisemaan kummasta oli kyse. Virallisiin vainoihin liittyi myös omaisuuden takavarikointeja (jae 34), mutta villiintyneet kansanjoukot tuhosivat omin päin vainottujen omaisuutta. Vangittujen kristittyjen luona käyminen oli vaarallista, koska silloin paljasti oman uskonsa (Hepr 13:3, vertaa Matt 25:36).

On tyypillistä, ettei kirjoittaja "perustele" kristittyjen joutumista vainotuksi Jeesuksen ennustuksella omiensa tulevasta kohtalosta (esimerkiksi Matt 5:11-12) vaan Vanhalla testamentilla (jakeet 37-38). Kirjoittaja lainaa Hab 2:3-4:ää. Habakuk valitti itsekin sitä, että vääryys sai jatkua (Hab 1:2-4), mutta Jumala kehotti profeettaansa kärsivällisyyteen, sillä Jumala toteutti tahtonsa oman aikataulunsa mukaan.

Heprealaiskirjeen vastaanottajatkin alkoivat kyllästyä odottamaan, luopumus alkoi uhata monia. Siihen tilanteeseen sopi hyvin kärsimättömälle profeetalle annettu ennustus. Ei ole syytä luopua uskosta, sillä se merkitsee tuhoutumista. Uskolliset sen sijaan pelastuvat. Seuraava luku onkin menneiden aikojen uskollisten Jumalan seuraajien esittelyä.