Vanhan liiton uhrit - Hepr 9:1-10

Kirjoittaja kuvaa autiomaavaelluksen ilmestysmajaa ja sen jumalanpalvelusta, sillä Jerusalemin temppelin hävityksen jälkeen (vuonna 586 eKr.) temppelin kaikkein pyhin oli ollut tyhjä. Siellä sijainneet Aaronin sauva, manna-astia, liiton taulut ja liiton arkku (jae 4, 2 Moos 16:31-33, 2 Moos 25:16, 4 Moos 17:10) ilmeisesti katosivat sotasaaliina Babyloniaan, tosin juutalaisilla oli perimätieto, jonka mukaan ne kätkettiin ennen Jerusalemin valloitusta.

Luther antoi liiton arkun kannelle nimen "armoistuin" (jae 5, KR-1938, katso myös Room 3:25, KR-1938), nykyisessä Kirkkoraamatussa puhutaan syntien sovituspaikasta. Lutherin käännös oli siinä mielessä hyvä, että se toi esiin arkun kannen kahtalaisen tehtävän: toisaalta se oli Jumalan valtaistuin, hänen ilmestymisensä paikka, toisaalta se oli syntien sovituspaikka, armon jakamisen paikka.

Juutalaisten suurena sovituspäivänä, jota vietetään juutalaisen kalenterin seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä (3 Moos 16:29, 34, nykyään juhla tunnetaan nimellä Jom Kippur) ylipappi sai ainoan kerran koko vuonna mennä kaikkein pyhimpään suorittamaan kansan ja omien syntiensä sovituksen pirskottamalla syntiuhripukin verta arkun kannelle (3 Moos 16:14-15). Veri tuotti sovituksen synneistä (3 Moos 17:11).

Suurena sovituspäivänä toinen syntiuhripukki uhrattiin ja toinen päästettiin vapaaksi autiomaahan, kun sen kannettavaksi oli ensin asetettu kaikki israelilaisten synnit (3 Moos 16:20-22). Jeesus on kantanut meidän syntimme Golgatan ristille, jossa hän sovitti ne omalla verellään.

Vanhan liiton uhripalveluksen suurin ongelma oli se, että se koski vain ulkoista kultillista puhtautta (jae 10). Näiden uhrien kautta saatiin aikaan sellainen puhtaus, että ihmiset voivat osallistua vanhan liiton jumalanpalveluksiin, mutta ne eivät tuoneet omantunnon puhtautta (jae 9). Tie kaikkein pyhimpään, Jumalan eteen, pysyi suljettuna (jae 8). Vasta Jeesus avasi tien kaikkien pyhimpään (Matt 27:51).

Uuden liiton uhri - Hepr 9:11-28

Kristuksen toimittama uhri poikkesi kahdella tavalla vanhan liiton uhreista (jae 12):
1. se oli kertakaikkinen, lopullinen uhri
2. hän ei uhrannut uhrieläinten verta, vaan oman verensä, oman henkensä

Puhe Kristuksen kertakaikkisesta uhrista voi viitata myös siihen, että vanhan liiton ylipappien piti suurena sovituspäivänä uhrata kaksi uhria, joista toinen oli heidän omien syntiensä sovittamiseksi (3 Moos 16:6). Jeesuksen ei tarvinnut uhrata omien syntiensä edestä, yksi uhri riitti (Hepr 7:27).

Kertakaikkinen uhri merkitsee sitä, että pelastus on lopullisesti valmis, sitä ei enää saa – eikä voi – täydentää omilla teoilla yms. (jae 12). Kristuksen uhri ei puhdista meitä vain kultillisesti puhtaiksi, vaan se puhdistaa myös omantunnon, se antaa syntien anteeksiantamuksen (jae 14). Koska emme enää tarvitse hyviä tekoja pelastuksen ansaitsemiseen, voimme nyt palvella niillä Jumalaa (jae 14).

Jakeessa 16 on rinnakkain kreikan kielen "diatheekee"-sanan kaksi merkitystä: "liitto" ja "testamentti". Testamenttikin on tavallaan liitto: siinäkin on kaksi osapuolta, mutta täydellinen päätäntävalta on testamentin tekijällä. Saaja on vain vastaanottaja, hän ei voi määrätä testamentin sisältöä.

Kirjoittaja huomauttaa, ettei testamenttia voida panna täytäntöön, jos ei voida osoittaa testamentin tekijän kuolleen (jakeet 16-17). Vanhan liiton aikana riitti uhrieläinten kuoleminen (jakeet 18-22, vertaa 2 Moos 24:4-8). Sen sijaan uuden liiton voimaantuloon vaadittiin Jeesuksen kuolema. Tämä kohta on yksi niistä, joka puhuu salatulla tavalla Jeesuksen jumaluudesta.

Jakeessa 22 kirjoittaja sanoo, että lähes kaikki puhdistetaan verellä. Vanha testamentti tunsi siis muitakin "puhdistusvälineitä" kuin veren:
1. tuhka (jae 13, 4 Moos 19:17-19)
2. tuli (4 Moos 31:21-24)
3. vesi (4 Moos 31:21-24)

On tärkeää nähdä, että vain veri tuo sovituksen, nuo muut toivat vain puhdistuksen ulkoisesta saastaisuudesta (3 Moos 8:15, 4 Moos 17:11).

Voimme sanoa, että Vanhan testamentin uhrit olivat toisaalta valmistusta todelliselle uhrille, Kristuksen kuolemalle ja toisaalta ne olivat väliaikaisratkaisu, jolla syntien puhdistaminen hoidettiin Kristuksen tuloon asti (jae 15).

Ylipappinamme Jeesuksella on kolme tehtävää:
1. hän suoritti lopullisen uhrin syntien anteeksiantamiseksi (jae 25)
2. nyt hän rukoilee meidän puolestamme (jae 24)
3. kerran hän tulee takaisin tuomitsemaan maailman (jakeet 27-28)

Jakeessa 26 voidaan nähdä selvä viittaus Jes 53:12:een: "Minä annan hänelle paikan suurten joukossa, hän saa jakaa saalista mahtavien kanssa, koska hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon. Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa.

Jakeessa 28 KR-1992 on selventänyt kahta kohtaa.

Kun vanha Kirkkoraamattu käänsi "ottaakseen pois monien synnit" uusi kääntää "kaikkien synnit". "Monien" on kirjaimellinen käännös, mutta heprealaisessa ajattelussa "monta" tarkoittaa usein "kaikki" (katsoi esimerkiksi KR-1938: Jes 53:12, Luuk 15:17, Room 8:29). Voisi ehkä selittäen kääntää myös "niin monen kuin ihmisiä on".

Toinen muutos on se, että vanhan käännöksen "ilman syntiä" on nyt "mutta ei enää synnin tähden". Kun Kristus tulee toisen kerran, hän ei tule enää suorittamaan syntien sovitusta vaan tuomiota. Silloin Kristukseen uskovat saavat pelastuksen, mutta hänet hylänneet joutuvat kadotukseen.