Aito rakkaus ei laskelmoi – Jaak. 2:1-9

Jaakobia voi täydellä syyllä sanoa käytännön hengellisyyden opettajaksi. Niinpä toisen luvun alku on varmaan otettu elävästä elämästä ja todellisuudessa tapahtuneiden tapahtumien kautta Jaakob halusi opettaa lukijoitaan.

Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, onko Jaakobin kuvaama tapaus tapahtunut seurakunnan jumalanpalveluksessa vai jossakin muussa tilanteessa - esimerkiksi oikeudenkäynnissä kahden seurakuntalaisen välillä (vertaa 1 Kor 6:1-7). Mielestäni luonnollisin tapahtumapaikka tälle on tavallinen jumalanpalvelus.

Kirkkojahan tuohon aikaan ei vielä ollut, joten seurakunnan kokous lienee ollut jonkun seurakuntalaisen kotona. Sinne tuli kaksi uutta ihmistä: rikas ja köyhä. Rikas sai hyvän kohtelun, köyhä huonon.

Tiedämme, että alkukirkon aikana seurakuntalaisista valtaosa oli köyhiä, usein orjia, joten tällainen käytös ei ole voinut olla kovin yleistä. Mutta ehkä juuri rikkaiden harvinaisuus jumalanpalveluksissa selittääkin tapauksen: seurakuntalaiset innostuivat ja alkoivat ajatella, mitä kaikkea hyötyä uudesta tulokkaasta voisi olla. Sen sijaan köyhä olisi vain rasitukseksi: yksi uusi suu lisää ruokittavaksi.

Jaakob tuomitsi tuollaisen käyttäytymisen. Ensiksikin se oli huomion kiinnittämistä vääriin asioihin: maallisiin, eikä hengellisiin. Toiseksi se oli vastoin Jumalan esimerkkiä, Jumalahan välittää nimenomaan alhaisista ja köyhistä (1 Kor 1:26-29). Kolmanneksi se oli ristiriidassa jumalallisen tasapuolisuuden kanssa (5 Moos 10:17-19). Neljänneksi se oli vastoin Jumalan käskyä rakastaa lähimmäistä kuin itseä (jae 7, 3 Moos 19:18, vertaa myös Matt 22:34-40).

Kuitenkin on muistettava, että kyllä ihmiselle - esimerkiksi presidentille - voi osoittaa hänelle kuuluvaa arvonantoa, jos se ei tapahdu toisten ihmisten kustannuksella.

On helppo ottaa historiasta esimerkkejä siitä, kuinka eri aikoina on toimittu kirkossa juuri sillä tavalla, minkä Jaakob tuomitsee. Rikkailla on saattanut olla kirkossa ”nimikkoistuimet”.

Mutta valitettavasti yhtä helppoa - ellei helpompaa - on ottaa esimerkkejä elävästä elämästä. Ajatellaanpa, että sunnuntaiaamuna kirkon ovelle ilmestyy kuuluisa näyttelijä ja puliukko. Kohtelu ei taitaisi olla samanlaista. Erilainen kohtelu voitaisiin perustella vaikka näin: "Tällaisen kuuluisuuden kristillinen vakaumus toisi paljon hyvää mainosta kirkolle!" Tuollainen ajatus on väärin myös tuota julkkista kohtaan: hänestä halutaan vain hyötyä, ei olla kiinnostuneita ihmisestä, Jumalan lunastamasta ja sovittamasta, vaan on kiinnostuttu vain hänen asemastaan ja hänestä saatavasta hyödystä.

Jälleen kerran Jaakob heittää eteemme hyvin vaikean - itse asiassa mahdottoman - haasteen. Emme me pysty rakastamaan kaikkia lähimmäisiämme yhtä paljon.

Toisaalta voi joutua kysymään: kun lähimmäisiä on niin paljon ja heidän tarpeensa aivan liian suuret, mitä minun pitäisi tehdä? Ensiksikin on syytä muistaa, ettei Jumala halua uuvuttaa ketään liiallisen taakan alle.

Kenen lähimmäinen minä olen? Kolme periaatetta auttavat meitä löytämään oikean tasapainon:
1. Kysy, mikä on sinun kutsumuksesi, mitä Jumala haluaa sinun tekevän.
2. Kunnioita toisen kutsumusta. Ei Jumala halua kaikkien olevan katulähetystyöntekijöitä tai muslimilähettejä.
3. On löydettävä oikea yhteistyö eri työalojen välillä. Jumalan valtakunnan työ ei ole yksityisyritteliäisyyttä eikä se ole yhden asian liike, vaan se on kaikkien kristittyjen yhteistyötä.

Rukouksemme ei voi olla: "Herra, tässä olen, lähetä sisareni", vaan: "Herra, tässä olen, lähetä minut" (Matt 9:36-38).

Jakeen 7 "nimen (= Kristuksen nimen) lausuminen teidän ylitsenne" lienee viittaus kasteeseen.

Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki – Jaak. 2:10-13

Jaakob sanoo jakeessa 10 saman asian kuin Paavali Gal 5:3:ssa, tosin heillä on hieman eri näkökulma. Paavalin korostus on uskonopillinen: jos haluaa pelastua lain kautta, silloin ei voi vedota armoon; jos taas haluaa pelastua armon kautta, silloin ei voi vedota yhteenkään käskyyn ja sen täyttämiseen. Jaakob taas kuvaa Jumalan ilmoituksen ehdottomuutta: siitä ei voi valita vain mieluisiaan säädöksiä ja jättää loput noudattamatta.

Varsin lähelle Jaakobin ajatusta tulee myös Vuorisaarnassa oleva Jeesuksen "lain kärjistys" (Matt 5:27-32). Ajatus koko lain pitämisen välttämättömyydestä löytyy myös Vanhasta testamentista (Moos 27:26).

Jumalan ilmoitus on todellakin kokonaisuus. Kun Jumala ilmoitti itsensä Israelin kansalle Siinain vuorella, Hän ei antanut heille jotakin kuvapatsasta palvottavaksi, vaan lain noudatettavaksi. Laki on siis "ilmentymä" Jumalasta.

”Vapauden laki” (jae 12) tuo mieleen kysymyksen: eivätkö vapaus ja laki ole toisensa poissulkevia asioita? Jos ajattelemme asiaa käytännön elämän kannalta, näin voi näyttää olevan: lait rajoittavat vapauttamme.

Mutta kuka voi olla vapaa? Perusvaatimus vapaudelle on se, että tietää kuka ja mikä on. Jos ihminen ei tiedä, kuka hän on, hän ei voi "aidosti toteuttaa itseään", vaan väistämättä ajautuu erilaisten asioiden - raha, valta yms. - orjaksi.

Kuka ihminen on? Raamattu vastaa: Jumalan kuva (1 Moos 1:27). Jos ihminen on Jumalan kuva, ja laki - kuten koko Jumalan ilmoitus - on myös kuva Jumalasta, nämä kaksi ovat sopusoinnussa, eivät ristiriidassa. Siksi laki voi olla vapauden laki.

Nämä kaksi olivat sopusoinnussa ennen syntiinlankeemusta, mutta nyt Jumalan kuva ihmisessä on turmeltunut ja ihminen on noussut Jumalan tahtoa vastaan, joten "arkielämässä" laki on meille vastenmielinen vastustaja. Mutta aluksi näin ei ollut ja Jumalan tehdessä työtään meissä lain hyvyys paljastuu meille, eikä sen noudattaminen olekaan enää vastenmielistä, vaan näemme sen Jumalan hyvänä lahjana.

Ihminen voi olla vapaa vain, jos hän ei ole erilaisten asioiden orja. Aitoa vapautta taas ei löydy kuin Jumalan tahdosta, koska vain siellä ihminen on oikealla paikallaan.

Jakeessa 13 Jaakob jälleen kerran muistuttaa, että tekomme kertovat, mitä ajattelemme, turvaammeko armoon, vai turvaammeko oikeudenmukaisuuteen? On suuri ero sanoa viimeisellä tuomiolla Jumalalle: "Ole minulle armollinen!" kuin sanoa: "Ole minulle oikeudenmukainen!"

Kukaan meistä ei pysty täyttämään koko lakia. Siksi emme voi yrittää pelastua lain kautta. Meille jää vain armon tie. Mutta jos aidosti vaellamme armon alla, olemme armahtavaisia toisiakin kohtaan (vertaa Matt 18:21-35 Jeesuksen vertaus armottomasta palvelijasta, katso myös Matt 5:7). Jos taas olemme armottomia toisia kohtaan, emme voi odottaa Jumalaltakaan armollista kohtelua itseämme kohtaan.

Voisimme verrata lain pelastustietä ketjuun, jonka varassa yritämme kiivetä taivaaseen. Ei auta, vaikka valtaosa ketjusta olisi hyvää ja vahvaa, jos muutama lenkki olisi kelvotonta ja katkeaisi. Putoaisimme. - Mutta mihin? Silloin on hyvä pudota armoon – ei uuteen yritykseen.

Usko ei voi olla näkymättä – Jaak. 2:14-26

Tämä jakso on kiistellyin kohta Jaakobin kirjeessä. Tutkijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että Jaakob ei taistele Paavalia vastaan, vaan Paavalia väärintulkinneita vastaan. Paavali itsekin joutui oikomaan väärinkäsityksiä, jotka syntyivät joko tahallisesti tai tahattomasti (Gal 2:17, Room 3:8, 6:1).

Voi sanoa, että koko jakson ongelmallisuus johtuu siitä, että Jaakob käyttää sanoja "teko" ja "usko" eri merkityksessä kuin Paavali esimerkiksi Roomalaiskirjeen kolmannessa ja neljännessä luvussa. Paavalilla vastakkain ovat usko ja teot pelastumisen perustana. Kysymys on siis siitä, edeltääkö pelastusta teot vai ei. Sen sijaan Jaakob puhuu siitä, mitä uskon jälkeen seuraa. Voiko usko jäädä ilman vaikutuksia vai ei?

Voidaan sanoa, että Jaakobilla eivät vastakkain ole usko ja teot, vaan elävä ja kuollut usko.

Paavali olisi varmaan allekirjoittanut Jaakobin väitteen, ettei elävä usko voi olla näkymättä ihmisen teoissa. Ongelmaksi jää lähinnä jakeet 21-24, jossa Jaakob tulkitsee Aabrahamin teon toisin kuin Paavali ja näyttää myös kieltävän luterilaisen uskon peruslauseen: pelastus tulee yksin uskon kautta.

Jaakobin tulkinta Iisakin uhraamisesta on sama, mitä juutalaiset raamatuntutkijat käyttivät. Siinä painotetaan Aabrahamin tekoa, kun taas Paavali Roomalaiskirjeen neljännessä luvussa painottaa Aabrahamin uskoa, joka sai hänet tekemään Jumalan pyynnön mukaisesti.

Onko Jaakobin ja Paavalin kirjoitus sovittamattomassa ristiriidassa? - Ei ole. Ratkaisun avain on jae 19. Jaakob väittää, ettei filosofinen totenapitäminen (= kuollut usko) pelasta. Pelastavaa uskoa on vain elävä usko. Mistä me sitten tunnemme elävän uskon? Siitä, että sitä seuraavat teot. Usko ilman tekoja ei pelasta, koska selainen usko on väärää uskoa. Pelastavaan uskoon kuuluvat myös teot. Mutta teot eivät ole pelastuksen perusta, vaan usko on pelastuksen perusta ja teot uskon seurausta.

Aina uskoa ja tekoja ei ole helppo erottaa toisistaan. Esimerkiksi Mark 3:1-6, kertomus siitä, kuinka Jeesus paransi kuivettuneen käden, osoittaa meille, ettei usko ole vain loogisia päätelmiä, vaan elävää elämää. Eikä elävä elämä koskaan alistu tai mahdu ahtaisiin kaavoihin.

Voimme sanoa, että korjatessaan väärinymmärrettyä Paavalia - ehkä voisimme jopa puhua Paavalin teologian irvikuvasta (vertaa 1 Kor 6:9, Gal 5:6) - Jaakob menee toiseen ääripäähän, joka on yhtä altis väärinymmärryksille kuin Paavalin ajattelu. Mutta taistelutilanteissa näin käy hyvin helposti.