Ihminen on luotu ikuisuutta varten. Jumalan tahdon rikkominen merkitsi kuolemaa, ja se on puraissut meitä kaikkia. Kuolema ei saa kuitenkaan viimeistä sanaa. Se on Jumalalla.

Kuolemassa armonaikamme loppuu. Tässä luodussa maailmassa saamme elää Jumalan lahjoista, vaikka emme Hänestä itsestään välittäisikään. Entä sitten, kun rahat, kauneus, asema, terveys ja henki otetaan meiltä pois? Kun alastomina kohtaamme Jumalan, joka on meille elämän antanut ja joka kysyy, miten lahjaa käytimme? Silloin ei kuitenkaan tarvitse olla alasti. Raamattu opettaa, että uskossa me kannamme äärettömän kirkasta vaatetta, Kristuksen pyhyyden pukua. Se on kasteessa lahjoitettu ja uskossa omistettu.

Entä kuoleman jälkeinen aika? Ovatko kuolleet unenomaisessa tilassa ennen viimeisen päivän ylösnousemusta? Raamatusta saa sellaisen käsityksen, että ihminen siirtyisi heti kuoltuaan toiseen todellisuuteen. Ratkaisevaa ei taida olla odotusajan pituus vaan se, onko odottaminen onnellista vai piinaavaa. Kun omatunto on hyvä ja tietää, kuka on vastassa, on hyvä odottaa.

Tahdomme, veljet, teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan.
(1. Tess. 4:13–14)