Lue netistä 1. Korinttilaiskirje luku 2

Vapisevin mielin Korinttiin 2:1-5

Ensimmäisessä luvussa Paavali alkoi Korintin riitojen käsittelyn. Nyt hän näyttää puhuvan aivan muusta. Jo viime luvun lopun hän käytti sen teroittamiseen, että Jumalan evankeliumi ei ole inhimillinen oppi ja että Jumalan viisaus on jotain aivan muuta kuin ihmisten ajatukset. Kuitenkaan meidän ei pidä unohtaa, että hänellä on koko ajan mielessään Korintti ja sen riidat. Tulemme vielä huomaamaan (luvussa 4), että Paavali jatkuvasti kuljettaa ajatustaan seurakunnan eripuraisuudet mielessään.

Apostolin tulo Korinttiin ei ollut mikään juhlakulkue. Päinvastoin Paavali oli saanut kokea kovia matkallaan halki Kreikan. Takana olivat Filippin pahoinpitely ja vankeus, pako Tessalonikasta ja Beroiasta ja ajanhukkaaminen Ateenan filosofien kanssa. Paavali ei ollut mikään teräshermoinen supersaarnaaja. Kulkiessaan Ateenasta Korinttiin hän aivan yksinkertaisesti pelkäsi. Kuka tiesi, mikä häntä odotti Korintissa? Siksi hänen esiintymisensä Korintissa ei ollut mitenkään valloittavaa ja voimakasta. Tässä tilanteessa hän saattoi vain keskittyä kaikkein tärkeimpään: Hän puhui Kristuksen rististä ja syntien sovituksesta. Hän oli kuuluttamassa Jumalan salaisuutta. Se, jonka Jumala kutsui salaisuutta uskomaan, tuli ja jäi sanankuuloon, hänet kastettiin ja hän tuli Jumalan omaksi.

Paavalista ei ollut Korintissa kilpailemaan sujuvasanaisten puhetaiturien kanssa eikä hän ryhtynyt väittelemään myöskään filosofien kanssa. Sanoma oli yksinkertainen. Joka sen uskoi, löysi Jumalan. Joka ei uskonut, kulki ohi. Juuri näin korinttilaisten usko ei perustunut ihmisten viisauteen, ei Paavalin kykyihin eikä valloittavuuteen. Heidän uskonsa takana oli yksin Jumala ja hänen järjetön oppinsa Kristuksen sovintokuolemasta – ja juuri tämä oppi kantoi hedelmää aivan ihmeellisellä tavalla.

Evankeliumi on maailman ihanin kukka 2:6-16

Puhuessaan siitä, että tämän maailman viisaat sivuuttavat Kristuksen evankeliumin Paavali ei tahdo häpeillä Kristuksen evankeliumia. Päinvastoin juuri tässä jaksossa hän ylistää evankeliumin ihanuutta. Se on todellinen ja täydellinen viisaus, valtava ja ihana asia. On kokonaan tämän maailman viisaiden oma ongelma, että he eivät ole tätä evankeliumia oppineet tuntemaan. Kun he ovat muka viisaina sen sivuuttaneet, he ovat menettäneet kaikkein kallisarvoisimman asian omaa tyhmyyttään. Tämän maailman mahtimiehet pitävät valtaansa arvossa ja heitä kunnioitetaan kovasti. Viisautta arvostetaan ja ihaillaan. Kuitenkin niin viisas kuin mahtimieskin huomaavat omansa arvottomaksi. Sen sijaan Jumalan salattu viisaus, Kristuksen verievankeliumi, on ollut hänen ajatuksissaan jo ennen maailman luomista. Se on ollut täällä maailmassa kätkettynä ja salattuna.

Valtavin osoitus siitä, että ihminen ei näe Jumalan viisautta, on että kirkkauden Herra, itse Kristus, naulittiin ristille. Jumalan viisauden sivuuttavat ne, joita ihmiset arvostavat. Sen sijaan ne, jotka rakastavat Jumalaa, saavat Kristuksen evankeliumissa osakseen enemmän kuin kukaan ihminen on koskaan osannut ajatellakaan.

Miten sitten yksikään ihminen voi tulla tuntemaan evankeliumin, jos sitä ei kerran voi inhimillinen viisaus tavoittaa? Jos kerran kukaan ei voi järkeilemällä eikä vaistonvaraisesti ottaa vastaan puhetta Kristuksesta, miten kukaan voi olla kristitty? Jos inhimillinen viisaus on vain jarruna, tavoittaako sitten ihmisen tyhmyys Jumalan viisauden?

Ei viisaus eikä tyhmyys, sanoo Paavali, vaan Jumalan Pyhä Henki on syynä siihen, että yleensä joku voi tulla kristityksi. Jumalan salaisuudet ovat suuret ja valtavat. Niitä ei ihminen pysty tutkimaan. Ei ihmisestäkään tiedä kukaan paitsi hänen oma henkensä, mitä ajatuksia hänen sisällään liikkuu. Vielä paljon suuremmassa määrin tämä pitää paikkansa Jumalan suhteen. Ihmiselle hän on salattu, mutta ei omalle Hengelleen, Pyhälle Hengelle. Ihmisen ainoa mahdollisuus tulla tuntemaan Jumalan viisautta on se, että Pyhä Henki kutsuu häntä.

Juuri tästä sanoo Luther kolmannen uskonkappaleen selityksessä:

Uskon etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa."

Ilman Pyhän Hengen työtä puhe Kristuksen rististä on vierasta, vaikeaa ja typerää. Kun Pyhä Henki toimii, Kristus alkaa tuntua rakkaalta ja evankeliumi Jumalan lohdutukselta. Tämä on ainoa tapa, jolla ihminen saa sydämeensä tiedon siitä, mitä Jumala on hänelle lahjoittanut.

Juuri siksi, että evankeliumi ei perustu inhimilliseen viisauteen, Paavalikaan ei tahdo perustaa omaa puhettaan siihen. Hän puhuu Hengen opettamilla sanoilla Kristuksen rististä. Tämä synnyttää vastakaikua niissä, joissa Pyhä Henki tekee työnsä. Luonnollinen ihminen, eli ihminen sellaisena kuin hän on, torjuu evankeliumin ja pitää sitä aivan hulluna oppina. Hengellisessä ihmisessä, siis sellaisessa, jossa Pyhä Henki toimii, syntyy vastakaiku Jumalan evankeliumille. Tätä vastakaikua me kutsumme uskoksi.

Paavali päättää tämän taivaallisia korkeuksia hipovan jakson lainaukseen Jesajalta (40:13). Paavali ei lainaa heprealaista Raamattua, vaan kreikankielistä, Septuagintaa, joka ei puhu "Herran Hengestä", vaan "Herran mielestä". Ehkä hän karttaa tietoisesti sellaisen väittämistä, että me "omistamme Jumalan Hengen" (näin Paavalin sanat kuuluvat kreikaksi). Siksi hän ei puhu "Herran Hengestä", vaan "Kristuksen mielestä". Joka tapauksessa tämä kohta osoittaa, miten Paavali lukee Vanhaa testamenttia: Vaikka raamatunkohta puhuu Jumalasta (Isästä), hän siirtää sen tarkoittamaan Kristusta (Poikaa). Kolminaisuuden salaisuudet ovat jo Vanhan testamentin lehdillä.

Paavali on ensimmäisessä ja toisessa luvussa puhunut Kristuksen evankeliumista ja inhimillisestä viisaudesta hyvin syvällisesti. Tämä jakso kuuluukin hänen kirjeissään kaikkein valtavimpiin. Juuri nämä jaksot kohottavat pakanain apostolin myös inhimillisesti ajatellen hyvin korkeatasoiseksi ajattelijaksi. Ei Paavalin todellakaan tarvinnut hävetä oman aikansa filosofien kanssa keskustellessaan, vaikka hänen vahva juutalainen koulutuksensa ei ilmeisesti sisältänyt juurikaan kreikkalaisen viisauden opintoja.

Monet tutkijat olettavat, että joidenkin Korintin kristittyjen harrastus oli filosofis-uskonnollinen pohdinta ja että tämä jakso on kirjoitettu erityisesti heitä ajatellen. Joudumme kuitenkin tunnustamaan, ettemme tiedä tarpeeksi Korintin seurakunnan oloista voidaksemme olla varmoja tällaisista asioista.

Mielenkiintoista on, että Paavali juuri tässä vaikeatajuisessa ja syvällisessä jaksossa kumoaa kaiken inhimillisen viisauden. Ehkä juuri näin on hyvä: Jos oppimaton kalastaja sanoa tokaisee, ettei inhimillisestä viisaudesta ole mihinkään, on seurauksena ehkä vain naurua. Oppineen ja terävän pakanain apostolin mahdollisuus on toinen: Hän kohoaa oppineiden tasolle osoittamaan heidän viisautensa onttouden, kun se kieltää Kristuksen ristin. Tätä on vaikeampi sivuuttaa sellaisen, joka pyrkii rehellisesti miettimään uskon ydinkysymyksiä.

Jumalan luomistyön rikkautta on, että me ihmiset olemme erilaisia. Joku ei välitä syvällisistä pohdinnoista tuon taivaallista, toiselle ne ovat elämän suola. Joka tapauksessa juuri tällaiset jaksot osoittavat, että uskon piirissä riittää tilaa myös Jumalan antaman älyn käyttämiselle. Tästä paras osoitus on apostoli Paavali.