Ihminen on luotu ikuisuutta varten. Jumalan tahdon rikkominen merkitsi kuolemaa, ja se on puraissut meitä kaikkia. Kuolema ei saa kuitenkaan viimeistä sanaa. Se on Jumalalla.
Kuolemassa armonaikamme loppuu. Tässä luodussa maailmassa saamme elää Jumalan lahjoista, vaikka emme Hänestä itsestään välittäisikään. Entä sitten, kun rahat, kauneus, asema, terveys ja henki otetaan meiltä pois? Kun alastomina kohtaamme Jumalan, joka on meille elämän antanut ja joka kysyy, miten lahjaa käytimme? Silloin ei kuitenkaan tarvitse olla alasti. Raamattu opettaa, että uskossa me kannamme äärettömän kirkasta vaatetta, Kristuksen pyhyyden pukua. Se on kasteessa lahjoitettu ja uskossa omistettu.
Entä kuoleman jälkeinen aika? Ovatko kuolleet unenomaisessa tilassa ennen viimeisen päivän ylösnousemusta? Raamatusta saa sellaisen käsityksen, että ihminen siirtyisi heti kuoltuaan toiseen todellisuuteen. Ratkaisevaa ei taida olla odotusajan pituus vaan se, onko odottaminen onnellista vai piinaavaa. Kun omatunto on hyvä ja tietää, kuka on vastassa, on hyvä odottaa.
Tahdomme, veljet, teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan.
(1. Tess. 4:13–14)
Jeesukselta.
On aivan ymmärrettävää, että pelkäämme kuolemaa. Kuolema ja sen seuralaiset – sairaudet, onnettomuudet, tapaturmat – ovat yksiselitteisesti pahaa, eikä se kuulu Jumalan hyvään luomistyöhön. Kuolema ei tosiaankaan ole luonnollista eikä sen kaveriksi kannata ruveta. Paavali sanoo kuolemaa vihollisista viimeiseksi.
Mutta Jeesus on varmin todiste siitä, että kuoleman ja sen ikävien palvelijoiden ei tarvitse antaa sanoa viimeistä sanaa. Jeesus on voittanut kuoleman, ja hänen omanaan sinäkin selviydyt kuolemasta voittajana. Pidä vain varasi, että kuulut Jeesukselle – hän kyllä päihittää mennen tullen sinun kuolemasi!
Ja vaikka sinua vieläkin pelottaisi, tee niin kuin pelokas lapsi ja mene Isän luo. Hän hallitsee tilanteen, vaikka yö olisi synkkä ja pitkä. Tunteet pettävät useinkin, mutta Jumalan sanaan luottava usko ei petä.
Jeesus sanoi:
"Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka
kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.
Uskotko tämän?"
(Joh. 11:25–26)
Kuolema ei ole kaiken loppu. ”Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.” (Ilm. 20:11–12)
Upeinta olisi tietysti nähdä heidät taivaassa. Minusta hyvä neuvo on olla luottavainen toisten suhteen ja kyselevä itsensä suhteen. Jätä poisnukkuneet rakkaasi Jumalan haltuun, rukoile heidän puolestaan kerran tai kaksi, ja turvaudu sinä Kuoleman Voittajaan. Voit myös lohduttautua sillä, että Jumalalle ei ole kuolleita. Hänelle kaikki ovat eläviä, koska Hän ei ole sidottu tämän maailman lainalaisuuksiin.
Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin
kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on
kuoleman ja tuonelan avaimet. (Ilm. 1:18–19)
On se. Vanha testamentti puhuu melko säästeliäästi kuoleman jälkeisestä olotilasta, mutta Uuteen testamenttiin ja Jeesukseen päästäessä ilmoituksen valo kirkastaa tätäkin synkkää todellisuutta. Helvetistä Jeesus sanoo, ettei sitä alun perin ole valmistettu ihmisille vaan paholaiselle ja hänen enkeleilleen. Siitä puhutaan ikuisena tulena, tulijärvenä, pimeytenä, ulosjäämisenä, itkuna ja hammastenkiristelynä. Kun emme osaa sanoa, miten konkreettisesti kuvat on ymmärrettävä, voimme mielestäni tyytyä tällaiseen määritelmään: helvetti on ikuinen ero Jumalasta ja kaikesta Hänen hyvyydestään. Kristittyä ei pitäisi niinkään kiinnostaa helvetti kuin se, miten sen välttää. Ja muistamme, että Jeesus ei tullut tänne maailmaan meitä helvetillä pelottelemaan vaan lunastamaan meidät taivasta varten. Sinutkin!
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun
luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja
hänen enkeleilleen. (Matt. 25:41)
Jeesus, en halua joutua helvettiin. Pelasta minut!
Raamattu ei paikanna taivasta minnekään tässä luodussa maailmassa. Taivas on siellä, missä Jumala on kaikkena kaikessa. Se on ”tähtitarhain tuolla puolen”.
Raamatussa sanotaan: ”Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä.” (1. Tim. 6:16).
Emme siis tavoita Jumalaa emmekä taivasta avaruustutkimusohjelmilla emmekä edes ajatuksillamme. Hän itse on astunut esiin salatusta valtasuuruudestaan ja ilmoittanut meille sen, mitä myös taivaasta tulee tietää. Raamatussa, varsinkin Ilmestyskirjassa, on taivaasta moniakin kuvia, joita ei voi sommitella yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Millainen olisi kuution muotoinen kaupunki, jossa kadut ovat kultaa? Entä lakkaamaton, aina uudistuva ja haltioitunut jumalanpalvelus? Entä puutarha, jonka kauneudelle ei mikään täällä vedä vertoja? Mitä se on, että Jumala itse kuivaa silmistä kyyneleet?
Vanhat kirkonopettajat ovat puhuneet taivaasta ’Jumalan autuaallisena katselemisena’. – Ainakin minulle tässä on jo riittävästi syitä haluta päästä näkemään se kaikki!
Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan. (Ilm. 21:3)
Jumala, minäkin haluan päästä taivaaseen. Vie minut sinne!