1. ” Totisesti, sinä olet salattu Jumala …”

Miten olenkaan uurastanut, Jumala! Miten olenkaan uurastanut, yli voimieni! Minä olen järjetön luontokappale, olen vailla ihmisen ymmärrystä. Minä en ole saanut oppia viisautta enkä ole päässyt tuntemaan Pyhää.

Kuka on noussut taivaaseen ja palannut sieltä? Kuka on koonnut käsiinsä tuulen? Kuka viittansa sisään kietonut vedet? Kuka pannut paikoilleen maan ääret? Mikä on hänen nimensä, mikä hänen poikansa nimi? Sinä tiedät kyllä.

Jumalan jokainen sana on tulessa koeteltu, hän on niiden kilpi, jotka häneen turvaavat. Hänen sanoihinsa älä lisää mitään -- hän vaatii sinut tilille, ja petoksesi tulee julki.
(Snl. 30:1-6)

Monelle Jumala on suuri arvoitus. Miten ikinä häntä pohditaankin ja tuumitaan, mistään ei tunnu saatavan otetta. Jumalaa ei voi nähdä eikä häntä voida maalata. Hänen kanssaan ei voi keskustella eikä häneltä ei voi kysyä mielipidettä. Jumala on etäinen, kaukana, utukuva – ja onko häntä edes olemassa? Ihminen uurastaa yli voimiensa eikä koskaan voi käsittää.

Juuri tätä tarkoittaa luterilaisen uskomme yksi puoli – Jumala on salattu Jumala eikä ihminen voi häntä tavoittaa muualta kuin sieltä, missä Jumala haluaa tulla tavoitetuksi. Jumala on syntiseltä ihmiskunnalta salattu, koska hän on itse halunnut salata itsensä, kääntää selkänsä ja piiloutua. Eräs Kirkon opettaja sanoo näin: Ethän saa kiinni edes varpusta, ellei se tahdo. Miten sitten saisit kiinni Jumalan, jos hän ei halua olla tavattavissa ja tulla löydetyksi. Job, Raamatun suuri kärsijä, sanoo näin:

Hän kulkee läheltä, enkä minä häntä näe, hän kiitää ohitseni, enkä minä häntä huomaa. Kun hän tempaa käsiinsä jotakin, kuka voi sen estää? Kuka sanoisi hänelle: "Miksi sinä noin teet?"
Mikään voima ei käännä pois Jumalan vihaa, hänen alleen lyyhistyvät Rahabin joukot.
Kuinka minä voisin käydä kiistaan Jumalan kanssa, kuinka voisin löytää sanat häntä vastaan? Vaikka olisin kuinka oikeassa, en pystyisi hänelle vastaamaan. Voin vain rukoilla armoa häneltä, joka minut tuomitsee.
Vaikka hän ottaisi vastaan minun haasteeni, en usko, että hän suostuisi minua kuulemaan - hän, joka myrskyllään iskee minut maahan ja aina vain lisää minun haavojeni määrää ilman mitään syytä. Edes hengenvedon ajaksi hän ei anna minulle rauhaa, ei, hän lisäämistään lisää kärsimystäni.
Jos turvaudun voimaan - hänen on voima. Jos vaadin oikeutta, hän kysyy: "Kuka minut haastaa?"
Vaikka minä olen oikeassa, oma suuni joutuu tuomitsemaan minut. Vaikka olen syytön, hän tuomitsee minut väärintekijäksi. Syytön olen.
Mutta mitäpä minun elämästäni! Minä inhoan sitä. Yhdentekevää! Siksi minä sanon: "Yhtä lailla hän tekee sinusta lopun, olitpa syytön tai syyllinen." Kun tuhon ruoska iskee ihmisiin, hän ei välitä viattomien kärsimyksistä. Kun maa on annettu kelvottomien käsiin, hän peittää tuomarien silmät. Ellei se ole hän - kuka sitten?
.(Job. 9:11-24)

Salattua Jumalaa ei kukaan voi lähestyä eikä ymmärtää. Joka sitä yrittää, pettyy yhä uudelleen, eksyy ja lopulta vihaa sitä omaa jumalaansa, jonka luuli löytäneensä, mutta jonka oli todellisuudessa itse tuottanut.
　Ja kuitenkin – Jumala on tavattavissa, nimenomaan armollinen ja rukoukset kuuleva, elävä ja todellinen Jumala. Hän on elävä persoona eikä nippu yleviä periaatteita. Hänet voi löytää ja hän löytää ihmisen. Mutta silloin pienen ihmisen tulee kuunnella tarkoin, mitä suuri Jumala sanoo. Häntä tulee etsiä sieltä, missä hän tahtoo tulla löydetyksi eikä sieltä missä hän tahtoo kätkeytyä.

Vain Raamattu tuo eteesi todellisen, elävän Jumalan eikä ihmisten kuvitelmaa. Ilman sitä jatkat koko loppuelämäsi sen suuren arvoituksen parissa, jota kukaan ihminen ei koskaan pysty ratkaisemaan. ”Jumalan jokainen sana on tulessa koeteltu, hän on niiden kilpi, jotka häneen turvaavat.

2. Kaksi todellisuutta

On olemassa kaksi todellisuutta. Toinen on se, minkä me näemme silmillämme, tunnemme käsillämme ja kuulemme korvillamme. On olemassa myös toinen todellisuus, se, minkä Jumalan sana piirtää. Raamattu kertoo, miten muutamat ihmiset ovat saaneet katsoa tähän todellisuuteen ja nähdä Jumalan. Heidän sanansa heijastelevat hämmästystä, kunnioitusta ja pienen ihmisen kauhua suuren ja Pyhän edessä:

Kun minä sitä katselin, istuimet asetettiin paikoilleen, ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta. Hänen luotaan lähti liikkeelle tulinen virta. Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä, miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään. Oikeus asettui istumaan, ja kirjat avattiin.
(Dan. 7:9-10)

Tämän suuren ja Pyhän ovat siis muutamat nähneet kasvoista kasvoihin. Niin kävi Jesajalle, joka tempaistiin keskelle suurta jumalanpalvelusta ja hän huusi kauhuissaan, koska hän tajusi ettei hän, syntinen ihminen voi ikinä kuulua tähän pyhien joukkoon eikä seistä Pyhän edessä (Jes. 6:1-6).

Paljon enemmän on niitä, joita Jumala on koskettanut sovinnaisemmin, mutta silti niin, että he ovat tajunneet jotakin tästä toisesta todellisuudesta ja myös Jumalan pyhyydestä. Tarpeeksi, sillä he ovat tajunneet tärkeän asian – Jumala on pyhä ja minä olen syntinen. Jumalan edessä jokaisen ihmisen osa on seistä syntisen ja kadotukseen tuomitun ihmisen paikalla.

3. ” … sinä Israelin Jumala, sinä Vapahtaja”

Jumala ei jäänyt kauas kirkkauteen katsomaan, miten surkeasti me syntiset selviämme tässä syntisessä maailmassa. Hän ei jäänyt vain odottamaan, miten päädymme kaikki lopulta kadotukseen. Hän välitti, hän tuli lähelle, hän rakasti. Hän toimi ja lähetti oman Poikansa meidän luoksemme. Raamattu sanoo näin:

Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo: -- Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.
(2 Kor 5:19-6:2)

Kristillisen uskon ytimeen kuuluu kaksi asiaa, joita on hieman vaikea liittää toisiinsa. Ensimmäinen on hyvin avara ja toinen hyvin kapea. Ensimmäinen on se, että Isä Jumala ottaa vastaan erotuksetta jokaisen ihmisen Jeesuksen takia. Toinen on se, että ei ole olemassa mitään Jumalan pelastavaa armoa ilman Jeesusta ja hänen työtään.

Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”
(Joh. 14:6).

Ensimmäistä osaa on vaikea ymmärtää, koska se näyttää liian helpolta. Jumalan armo on kuitenkin ilmaista, muuten se ei ole armoa ollenkaan. Jumala oli Kristuksessa ja teki sovinnon maailman kanssa. Toinen osa tuntuu liian ahtaalta: Onko Jumalan armo tarjolla vain Kristuksessa eikä missään muualla? Juuri niin asia on.

Kristus on paitsi tie myös ainoa tie Jumalan luo. On vain yksi tapa nähdä Jumalan rakastavat Isän kasvot ja se on olla tekemisissä Jeesuksen kanssa. Kristuksen torjujalla ei ole armahtavaa Jumalaa. Joka ei mene sisälle ovesta, ei pääse kivimuurin läpi. Molemmat puolet ovat totta: Täydellinen ja ilmainen armo Kristuksessa, mutta ainoastaan Kristuksessa.

Vietän kesäisin paljon aikaa merellä, Turun saaristossa. Joltakin putoaa joskus mereen puhelin. Se on siellä sitten eikä sitä takaisin saa. Joltakin on irronnut perämoottori eikä sitä kukaan enää rannalle ongi. Mennyt on mennyttä. Nämä ovat harmin aiheita, mutta valtava lohdutus on siinä, mitä Jumalasta sanotaan Raamatussa:

”Jumala, onko sinun vertaistasi! Sinä annat synnit anteeksi ja jätät rankaisematta jäljelle jääneen kansasi rikkomukset. Sinä et pidä vihaa iäti, sinä olet laupias. Sinä armahdat meitä yhä, poljet syntimme jalkojesi alle. Kaikki syntimme sinä heität meren syvyyteen.”
(Miika 7:19-20)

Kun Jumala heittää kaikki meidän syntimme Kristuksen tähden meren syvyyteen, niitä ei ongi esille Pirukaan. Ei yksikään ihminen, ei yksikään enkeli. Ei kukaan.

4. Luottamus – mitä se on?

Kristillinen usko sisältää monta ulottuvuutta. Yksi niistä on luottamus, luottamus hyvään Jumalaan.

Mietipä hetki keneen luotat. Jos sinun pitäisi nimetä muutama ihminen, joihin luotat todella lujasti, keitä he ovat ja miksi heihin luotat? Ajattelepa näin: Kadulla sinua vastaan tulee joku, joka kysyy pankkikorttiasi ja sen tunnuksia. Tuskinpa antaisit niitä hänelle. Mutta luotatko johonkin ihmiseen niin, että antaisit? Minun ei ole vaikeaa antaa korttia vaikka omalle pojalleni auton tankkaamista varten. Ei hän sitä väärin käytä. Ehkä sinäkin saat mieleesi sellaisen ihmisen, johon luotat näin. Mutta niin tai näin, mieti, millä tavalla on syntynyt se luottamus, jota tunnet jotakuta ihmistä kohtaan. Eikö näin: Se syntyy hitaasti, monien vuosien aikana. Se kasvaa ja on kasvanut monessa vaikeassa hetkessä: Tuo ihminen ei ole minua koskaan pettänyt eikä petä jatkossakaan.

Juuri samalla tavoin syntyy luottamus Jumalaan. Vähitellen, ehtoollismessu ehtoollismessulta, laulu laululta, kriisi kriisiltä. En tiennyt minne hän vei enkä miksi hän vei, mutta sen tiedän, että hän vei. Ei hylännyt, ei unohtanut, ei jättänyt. Ja hän on sietänyt minua syntistä jo vuosia, vuosikymmeniä ja on luvannut viedä kotiin asti. Opettelen luottamaan, luotan. Isäkö hylkäisi lapsensa?

5. Kuka siis Jumala on?

Jumala on suuri salaisuus, pyhä, salattu ja käsittämätön Jumala, jonka yhteyteen ei sovi synti eikä pimeys. Kuitenkin hän on kääntynyt syntisiä ihmisiä kohti Jeesuksessa ja on palavasti ihmisiä rakastava Isä. Monien vastausta vailla olevien kysymysten, kaiken heikkouden ja syntisyyden keskellä valoa antavat apostolin sanat:

Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.”
(1. Piet. 1:8)