Roomalaiskirje 12 - Saman ruumiin jäseniä
Päätettyään oppia koskevan jakson Paavali siirtyy Roomalaiskirjeen 12. luvussa käsittelemään kristillistä elämää ja siihen liittyviä kysymyksiä.
Järjestys - ensin oppi ja sitten kristillinen vaellus - ei ole sattuma, vaan samaa järjestystä Paavali noudattaa muissakin kirjeissään, esimerkiksi Galatalaiskirjeessä taitekohta on Gal 5:13 ja Efesolaiskirjeessä Ef 4:1.
Paavali haluaa kaikkien lukijoidensa ymmärtävän, ettei kristityksi tulla hyviä tekoja tekemällä, vaan Kristuksen sovitustyön kautta. Hyvät teot eivät voi koskaan olla pelastustie, eikä niillä ole itse asiassa mitään sijaa pelastuksessa (Gal 5:1-6).
Mutta yhtä selvästi Paavali kieltää myös sen, ettei hyvillä teoilla olisi mitään sijaa kristityn elämässä (Room 6:15-23). Kristuksen asuminen meissä saa aina aikaan myös hyviä tekoja, Hengen hedelmää (Gal 5:22). Usko ja elämä ovat erottamattomat, mutta oleellista on järjestys: kumpi on syy ja kumpi seuraus.
Usko on hyvien tekojen syy ja teot ovat seurausta uskosta Kristukseen. Ei siis päinvastoin! Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä (1 Joh 4:19).
Ruumis kiitosuhriksi - Room. 12:1-2
Paavali kehottaa kristittyjä antamaan koko elämänsä kiitosuhriksi Jumalalle. Jeesuksen kuolema Golgatalla oli kertakaikkinen sovitus, joka teki kaikki synti‑ ja vikauhrit tarpeettomiksi. Jäljelle jäivät vain kiitosuhrit. Kristityn kiitosuhri Jumalalle on kokonaan Jumalan käyttöön annettu elämä.
Ei siis voi olla vain pyhäpäiväkristittyjä. Kristitty on kristitty elämänsä jokaisena päivänä. Ei Jumala halua puolikasta uhria, puolikasta elämää, vaan koko elämän.
Tämä voi tuntua ankaralta vaatimukselta, mutta jos me ymmärrämme, kuinka paljon Jumala on meitä rakastanut, miksi haluaisimme jättää edes osan elämästämme Jumalan siunausten ulkopuolelle? Jaakob sanoo, ettei meillä ole, koska emme ano (Jaak 4:2). Jos emme uskalla antaa koko elämäämme Jumalan johdatukseen, onko ihme, ettemme näe Jumalan siunauksia elämässämme? Tässäkin kohden voimme pyytää Pyhää Henkeä tekemään meissä työtään.
Paavali kieltää mukautumasta tämän maailman menoon. Kasteessa alkoi uusi elämä, ei tule enää palata takaisin vanhaan elämänmuotoon.
Kristittynä eläminen merkitsee usein vastavirtaan uimista. Vain elävät kalat pystyvät uimaan vastavirtaan, kuolleita kaloja virta vie mukanaan.
Järjellinen jumalanpalvelus (jae 1) voi viitata sanalliseen jumalanpalvelukseen, sillä kreikassa "logos" tarkoittaa sekä sanaa että järkeä. Paavali kehottaisi siis kristittyjä todistamaan uskostaan myös sanoin. Toisaalta voi olla, että Paavali yhtyy jo Vanhan testamentin profeetoilta löytyvään uhrimenojen kritiikkiin (esimerkiksi Aam 5:4-6): uhrit sinänsä eivät auta mitään, vaan oleellista on se, onko halua vaeltaa Jumalan tahdon mukaan.
Huomaa se, että Paavali puhuu muuttumisesta ja uudistumisesta (jae 2). Kristitty on siis kutsuttu kasvamaan, edistymään pyhityksessään. Toki on syytä muistaa myös se, että pyhityksessä edistyminen merkitsee "yhä syvenevää synnin ja armon tuntemista" (Luther).
Eikö Paavali luota siihen, että Pyhä Henki tekee työtään Rooman kristityissä, kun hän antaa näin paljon yksityiskohtiinkin meneviä neuvoja ja ohjeita? Kyllä Paavali varmasti luotti siihen, että Jumala teki työtään Rooman kristityissä, mutta hän tiesi hyvin myös sen, että Sielunvihollinen teki työtään heissä (Room 7:14-25): siksi hän halusi antaa tukensa tuohon taisteluun, varsinkin kun hyvin tiedämme, että meidän lihamme mielellään liittoutuu Sielunvihollisen kanssa Jumalaa vastaan.
Saman ruumiin jäseniä - Room. 12:3-8
"Sen armon perusteella" (jae 3) paljastaa, ettei Paavali julista omia ajatuksiaan, vaan Jumalan tahtoa. Paavali lienee ollut tuntematon suurelle osaa Rooman kristittyjä.
Ryhtyessään opettamaan armolahjoista Paavali ottaa esiin kuvan seurakunnasta, kirkosta, Kristuksen ruumiina (samoin myös 1 Kor 12-14, jossa Paavali käsittelee kysymystä armolahjoista paljon laajemmin). Niin kuin ihmisruumiissa on monta erilaista jäsentä, samoin seurakunnan jäsenet - kristityt - ovat erilaisia. Ruumis on kuitenkin yksi, sen jäsenet eivät voi sotia keskenään. Samoin kristittyjenkin tulisi omalla toiminnallaan ajaa yhteistä etua.
Yksityisen kristityn tulee asettaa omat tavoitteensa ja halunsa seurakunnan ja Jumalan valtakunnan kokonaisedun alle. Itsensä esilletuominen ei ole oikein, jos se ei rakenna, vaan hajottaa.
Erityisesti Paavali puhuu tässä niille, joilla oli armolahjoja. He olivat korottaneet itsensä toisten yläpuolelle ja niin olleet hajottamassa eivätkä rakentamassa seurakuntaa. Armolahjoista oli tullut armorasitteita!
On syytä huomata, ettei Paavali tässä armolahjaluettelossa mainitse lainkaan kielilläpuhumista. Sitä ei siis voi missään tapauksessa pitää tärkeimpänä armolahjana!
Profetoiminen (jae 6) ei tarkoita niinkään tulevaisuutta koskevien ennustusten julistamista kuin Jumalan Hengen innoittamien sanojen julistamista senhetkisten ongelmien ratkaisemiseksi. Profetoimiseen on varmaan liittynyt Vanhan testamentin tekstien tuntemista ja soveltamista kuhunkin tilanteeseen. Näin oli jo Vanhan testamentin profeettojen kohdalla: tulevaisuuden ennustaminen oli vain osa heidän tehtäväänsä. Profetoimisen voisi ehkä korvata sanalla "Jumalan tahdon ilmoittaminen".
Jakeen 6 loppu voidaan tulkita myös siten, että siinä puhuttaisiin seurakunnan uskosta: profetoiminen on koeteltava; onko se oikeaa vai ei (vertaa 1 Kor 12:10, 1 Tess 5:21).
Mitään armolahjaa ei tule yliarvioida, asettaa sen omistajia kaikkien muiden yläpuolelle, vaan kunkin tulee palvella Jumalan seurakuntaa sillä armolahjalla, joka hänellä on. Saamme luottaa siihen, että Pyhä Henki tietää meitä paremmin, millä lahjalla minä voin parhaiten palvella (vertaa 1 Kor 12:14-25).
Huomaa "omituiset" armolahjat: palvelutehtävä (jae 7), opetustehtävä (jae 7), rohkaiseminen (jae 8), antaminen (jae 8), johtaminen (jae 9) ja köyhien auttaminen (jae 9). Me emme yleensä pidä noita minään armolahjoina vaan tavallisina elämään kuuluvina asioina. Mutta ne voivat olla myös armolahjoja: Jumala voi niiden(kin) kautta jakaa armoaan. On myös todennäköistä, että näiden asioiden hoitaminen liittyi Roomassa osin diakonian viran hoitoon (Apt 6:1-7).
Täytä oma paikkasi!
Kristitylläkin on alituisena vaarana joko yliarvioida tai aliarvioida oma osansa Jumalan suunnitelmissa.
Ylpeilyn synti uhkaa erityisesti niitä, jotka ovat näkyvällä tavalla esillä tai joita Jumala on erityisellä tavalla siunannut. He voivat ryhtyä pitämään omaa osaansa tai armolahjaansa muita parempana. "Vain se, mitä minulla on, on jotakin! Muut armolahjat eivät ole mitään tähän verrattuna."
Meitä suomalaisia kristittyjä uhkaa kuitenkin enemmän tämän vastakohta eli oman osan aliarvioiminen, vähättely. On usein väitetty, että suomalaisilla olisi huono itsetunto ja sen seurauksena taipumus vähätellä itseään ja tekojaan. Joskus tämä johtaa jopa suoranaiseen halveksuntaan. "Eihän tämä mitään ole. Puhujat ja julistajat ovat jotain, eihän maallikko mitään ole."
Kuinka moni hengellinen tilaisuus olisi jäänyt pitämättä, jos ei olisi ollut niitä, jotka tekivät töitä keittiössä. Heidät vain usein unohdetaan, ehkä sekin on osaltaan alentamassa heidän omaakin arvostustaan. Eräs lähetysjärjestön johtaja totesi, että lähetystyöntekijöitä, julistajia on melko helppo saada, mutta sihteereitä ja muita käytännön työn tekijöitä on vaikea löytää. Kuitenkaan lähetystyö ei pyörisi päivääkään, jos ei olisi niitä, jotka lähettävät kirjeitä, hoitavat taloutta jne.
"Itsetuntovaivaisilla" kristityillä on erityinen vaara langeta kateuden syntiin. "Jospa olisin niin kuin hän..." Mutta on aina muistettava, että Jumala tietää meitä paremmin, millaisen osan hän meille antaa. Sinun osasi on korvaamaton. Kukaan muu ei voi täyttää sitä. Jos sinä et sitä tee, ei sitä tee kukaan muukaan! Olet siis - tietyssä mielessä - korvaamaton Jumalan suunnitelmissa!
Usko näkyy rakkauden teoissa - Room. 12:9-21
"...Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen." (Room 5:5) Kristityn tehtävä on jakaa edelleen saamaansa rakkautta. Paavali antaa jakeissa 9-21 monia käytännöllisiä neuvoja tähän.
Kristityn rakkaus on luonteeltaan pyyteetöntä rakkautta: se rakastaa ilman vastarakkauden vaatimusta; se on uhrautuvaa rakkautta: se rakastaa, vaikka rakkauden kohde ei olisikaan rakkauden arvoinen. Juuri samanlaista on Jumalan rakkaus syntisiin!
Maallinen rakkaus on usein hyötyä tavoittelevaa: minä rakastan saadakseni vastarakkautta. Tällainen ajattelu ei sovi todelliseen kristilliseen lähimmäisenrakkauteen.
Paavali kehottaa kristittyä iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa (jae 15, joka on lainaus apokryfisestä Sir 7:34:stä). Iloitseminen on näistä kahdesta vaikeampaa, koska sen tielle niin kovin helposti asettuu kateus toisen onnesta ja menestyksestä. Kristityn on kuitenkin voitettava itsekkyytensä ja iloittava myös toisen menestyksestä. Meidän on kuitenkin usein vaikea uskoa, että toisen menestys ei ole "pois minulta". Se, että Jumala siunaa jotakuta toista, ei merkitse, ettei hän voisi samalla siunata minuakin, mutta ehkä toisella tavalla.
Jakeen 16 "yksimielisyys" tarkoittaa samaan päämäärään pyrkimistä. On "puhallettava yhteen hiileen", eikä kinasteltava ja kilpailtava keskenään. Ainoa kristillinen "kilpailulaji" on toisen kunnioittamisessa kilpaileminen (jae 10).
Jakeen 16 "asettukaa vähäosaisten rinnalle" on edellisessä Kirkkoraamatussa käännetty "tyytykää alhaisiin oloihin". Molemmat käännökset ovat mahdollisia, uusi käännös on tutkijoiden mukaan todennäköisempi.
Ei kostoa, vaan rakkautta
Vanha testamentti tunsi kyllä lähimmäisenrakkauden, mutta se oli rajoitettu juutalaisten keskuuteen (3 Moos 19:18, vertaa lainopettajan kysymys lain suurimmasta käskystä, Matt 22:34-40 ja kertomus laupiaasta samarialaisesta, Luuk 10:25-37; "Kuka on minun lähimmäiseni?"). Myös hyvän palkitseminen pahalla kiellettiin (1 Moos 44:4, Ps 38:20-21).
Paavalin neuvo on vielä radikaalimpi (latinan sanasta "radix"="juuri", siis "juuriin asti menevä"): on rakastettava kaikkia ihmisiä, ei vain oman kansan jäseniä ja myös paha on palkittava hyvällä, ei vain hyvä.
Ilmeisesti juuri tähän liittyy jakeen 20 vaikeasti tulkittava ajatus tulisten hiilien kokoamisesta pään päälle. Kun kristityt eivät vastaakaan pahaan pahalla, vaan hyvällä, saa se aikaan hänen vastustajissaan häpeää ja sitä kautta kutsuu heitä Jumalan yhteyteen.
Kristityn ei siis tule vain pidättäytyä kostosta, vaan yrittää rakkaudella vetää toista Jumalan puoleen.
Jos joku haluaa kostaa pahan pahalla, hän jää pahan vangiksi, saaliiksi. Paha on silloin voittanut hänet, eikä hän pahaa, kuten olisi pitänyt käydä. Kristityn on aina jätettävä tuomio ja kosto Jumalalle. Viimeinen tuomio kohtaa kaikkia ja silloin kukin saa oikeudenmukaisen tuomion. Kristityn ei pidä ryhtyä tuomariksi Jumalan sijaan.