Laki ja teot vai usko ja armo?

Paavali käyttää Roomalaiskirjeessä paljon kysymyksiä ja vastauk­sia. Ensin hän esittää kysymyksen, jonka hän olettaa heräävän lukijan mielessä ja sen jälkeen hän antaa siihen vastauksen. Onkin syytä huomata, että kolmas luku loppuu kysymykseen, johon Paavali antaa lyhyen vastauksen jo kolmannen luvun viimeisessä jakeessa, mutta myös neljäs luku jatkaa kysymyksen "Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon?" käsit­telyä.

Usein Raamattumme lukujako hämää meitä: emme yhdistä kahden luvun loppua ja alkua toisiinsa samalla tavalla kuin kahta jaetta kes­kellä lukua. Kuitenkin luku‑ ja jaejako ovat syntyneet vasta paljon Uuden testamentin kirjojen kirjoittamisen jälkeen.

Paavali pohtii Abrahamin asemaa uskon isänä. Meille Abraham on helposti vain yksi Vanhan testamentin suuria hahmoja, mutta juutalaisille Abraham on koko kansan isä, hänestä sai alkunsa Jumalan Valittu kansa.

Voimme sanoa, että pelastushistoria on Jumalan valintojen histo­riaa. Ensin Jumala valitsi Abrahamin, sitten Iisakin, sitten Jaakobin, sitten Juudan ja lopulta Daavi­din, jonka jälkeläinen tuleva Messias tulisi olemaan (vertaa Matt 1:1‑21). Abra­ham oli siis pelastushistorian ensimmäinen kiintopiste, valitun kansan ja Messi­aan sukupuun alku.

Paavalin pohtiessa kysymystä tekojen ja armon suhteesta, hän menee heti poh­jalle asti: mitä sanottavaa uskon isällä, juutalaisten kantaisällä, Abrahamilla, on tähän kysymykseen. Minkä kautta Abraham vanhurskautettiin: uskon ja armon vai lain ja tekojen?

Abraham, uskon isä - Room. 4:1‑8

Paavali todistaa lukijoilleen, että jo Vanha testamentti pitää Abrahamin vanhurskauttamisen perustana uskoa, eikä lain tekoja:

"Abram (=Abraham) uskoi Herran lupaukseen,
ja Herra katsoi hänet vanhurs­kaaksi."
(1 Moos 15:6)

Huomaa "katsoa"-verbi! Ei ole kysy­mys jostakin, joka meillä on, vaan jostakin, joka luetaan meidän hyväksemme. Kysy­myksessä ei ole jotakin hankit­tua tai ansaittua, vaan saamme vanhurs­kauden armosta.
　Tämä oli yksi vaikeimpia ja samalla keskeisempiä kysymyksiä, kun luterilainen ja roomalais-katolinen kirkko keskustelivat vanhurskauttamisopista: onko ihminen vanhurskas yksin Jumalan teon kautta (luetaan vanhurskaaksi) vai onko hän jollakin tavalla myös ansainnut vanhurskauttamisen (olemalla hyvä ihminen, tekemällä hyviä tekoja). On syytä pitää kiinni Lutherin ajatuksesta: ”yksin armosta”; pelastus on Jumalan lahja, joka luetaan meidän syntisten hyväksi.

Paavali todistaa myös toisen Vanhan testamentin keskeisen hahmon, kuningas Daavidin, puhuvan uskonvanhurskaudesta:

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään..."
(Ps 32:1‑2)

Juutalaiset taas painottivat Abrahamin kuuliaisuutta. Abraham noudatti Juma­lan tahtoa, se oli hänen ansionsa juutalaisten mielestä.

Mutta ovatko Paavalin ja juutalaisten näkökulmat sittenkään kovin kaukana toisistaan, vai ovatko ne vain saman asian kaksi eri puolta? Paavali painottaa kuuliaisuuden lähtökohtaa eli Abrahamin uskoa, juutalaiset taas seurausta eli tekoja. Juuta­laisetkin olivat siis tavallaan oikeassa! Mutta juuri tähän liittyy suuri vaara: useinkaan harhaoppi ja eksytys ei ole oikean opin vastakohta tai kaukainen asia, vaan oikean opin vieressä, hyvin lähellä sitä. Harha on usein näennäisesti hyvin pieni muutos oikeaan oppiin!

Paavalin opetus on siis tämä: Abrahamin vanhurskauttamisen perusta oli usko ja luottamus Jumalan lupauksiin. Teot olivat vasta seurausta tästä uskosta.

Kumpi oli ensin? Room. 4:9‑12

Juutalaiset lukivat Vanhaa testamenttia toisin kuin Paavali: he panivat kaiken painon ympärileikkauksen liitolle (1 Moos 17:11). Ympärileikkaus oli portti valit­tuun kansaan (vertaa myös 1 Moos 34:1­4‑18). Jumalaapelkääväisen erotti käännynnäisestä, paitsi tiettyjen lain vaatimusten noudattaminen, myös ympärileikkaus.

Ei vain juutalaisilla, vaan myös meillä kristityillä on vaarana lukea Raamatusta se, mitä siellä luullaan olevan tai mitä siellä haluttaisiin olevan. Monelle Vanha testamentti on pelkkää lakia ja Uusi testamentti pelkkää evankeliumia jne.

Eräs Raamatun tehtäviä onkin tuhota meidän omat käsityksemme Jumalasta ja antaa tilalle Jumalan oma kertomus siitä, millainen hän on ja mitä hän meiltä tahtoo. Usein tämä muutos voi olla tuskallista, mutta siitä huolimatta Raamattua on luettava niin kuin se on kirjoitettu eikä niin kuin tahtoisimme sen olevan. Meidän tulee rukoilla Pyhää Henkeä, että hän puhuisi meille Sanan kautta ja niin löytäisimme Jumalan tahdon ja sanoman.

Paavali huomaa, että joku voisi väittää Abrahamin uskon saamisen edellytyksenä olleen ympärileikkauksen tai jonkin muun tapahtu­man. Malli olisi siis ollut: ensin Abraham ottaa uskon askeleen ja sitten Jumala antaa hänelle loput lahjana.
　Paavali kuitenkin tuntee Vanhan testamentin ja muistuttaa lukijoi­taan siitä, että Abrahamin vanhurskaaksijulistaminen (1 Moos 15:6) tapahtui ennen ympärileikkauksen liiton asettamista (1 Moos 17:11). Rabbit laskivat välissä olleen 29 vuot­ta.
　Ei siis ole niin kuin usein väitetään: ensin Jumala vaati van­hurskautta lain kautta, mutta koska ihmiset eivät pystyneet täyttämään lakia, Jumala lähetti Jeesuksen ja hyväksyi armosta tulevan vanhurskauden. Ei näin, vaan armo on ollut pelastuksen perusta alusta lähtien, sen sijaan laki on tullut myöhemmin.

Kenet vanhurskautetaan?

Paavali siis todistaa, että Jumala vanhurskauttaa syntisen ja jumalattoman eikä synnitöntä ja hurskasta. Tämä oli uskonpuhdis­taja Martti Lutherin suuri löytö Roomalaiskirjeen äärellä. Ikävä kyllä ihmisessä riippuu omavanhurskauden malli niin tiukasti kiinni, ettemme tänäänkään halua uskoa Raamatun mukaisesti, vaan teemme omia pelastusteitämme. Kenen mukaan pitää ensin tehdä parannus, panna synnit pois; kuka vaatii aikuiskastetta; kuka kielilläpuhumista jne. Mutta Raamattu vaatii vain yhtä: uskoa Kristukseen (1 Joh 5:9‑12).

Näiden kahden vaatimustyypin välillä on suuri periaatteellinen ero: erilaiset uskonratkaisut ovat meille mahdollisia, mutta yksin Jeesuksen ristintyöhön luottaminen ei; se jää aina Pyhän Hengen työksi meissä (Matt 19:23-26).

Uskon tie voi tuntua liiankin helpolta: eihän asia voi olla näin yksinkertaista! Mutta joka on tosissaan yrittänyt vaeltaa tässä kohdin Jumalan tahdon mukai­sesti, tietää, kuinka vaikeaa se on. Omien tekojen ja ansioiden poispaneminen on vaikeaa, suorastaan mahdotonta; niin lujasti tekojen hurskaus riippuu meissä kiinni.

Jos emme löydä muuta tekoa ansioksemme, teemme uskosta ja uskomisesta teon, joka pelastaa meidät. Mutta olen varma siitä, ettei kukaan tule menemään taivaaseen "rinta kaarella", vaan jokainen menee sinne nöyränä ja yksin Jumalaan turvaten (vertaa Room 10:13).

Jeesus sanoi, että suureksi tuleminen merkitsee tulemista pienek­si (vertaa Matt 23:11‑12). Meidän on tultava pieniksi, suorastaan olemattomiksi, jotta Kristus voisi tulla meissä suu­reksi. Usko on aina loppuun asti uskoa syntien anteeksisaamiseen. Tällainen usko vie meiltä kaikki mahdollisuudet kerskaamiseen.

Kristus + laki? Room. 4:13‑17

Paavali haluaa vielä selventää sanottavaansa: jos laki olisi tie pelastukseen, lupaus olisi turha. Kristusta ei tarvittaisi, jos lain avulla voisi pelastua! Paavali käsittelee samaa teemaa myös Galatalaiskirjeessä (erityisesti Gal 5:1‑6): joka turvaa lakiin, ei voi turvata Kristukseen. Pelastustienä ei voi olla Kristus ja jotakin muuta, vaan joko yksin Kristus tai sitten yksin jotakin muuta. Tilanne ei ole sekä‑että, vaan joko‑tai.

Jakeessa 15 Paavali sanoo: "Laki tuo mukanaan Jumalan vihan". Tämä oli totta Paavalin aika­na ja on totta tänäänkin. Yhtä totta on sekin, että synnintunnon herääminen nostattaa usein ihmisen vihan Jumalan lakia ja sen julistajia koh­taan. Ei ole miellyttävää nostattaa vihaa, joten moni onkin tänään ratkaissut ongelman lopettamalla Jumalan laista puhumisen. Mutta se ei voi olla oikea tie, eihän Paavalikaan vaiennut Jumalan laista.

Vanhan testamentin lakiajattelu lähtee luomisesta: koska Jumala on Luoja, hän tietää, mitä ihmisen tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä. Tämän hän on ilmoit­tanut meille laissaan. Laista vai­keneminen olisi Jumalan elämänohjeiden kätkemis­tä!
　Samalla laista vaikeneminen olisi suurta rakkaudettomuutta. Kuka ei pysäyt­täisi jyrkännettä kohti kävelevää sokeaa? Kuka tuollaisessa tilanteessa vetoaisi ihmisen vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen? Kuitenkin tällaista vaaditaan hengellisen elämän alueella, jossa jokainen luonnollinen ihminen Raamatun mu­kaan on sokea (2 Piet 1:9).

Lakia on siis saarnattava ja samalla varauduttava siihen, että se nostaa vihaa. Jotta lain saarna tapahtuisi oikein ja siten, että ihmiset vihastuisivat Jumalan lakiin eivätkä meidän lain­saarnaamme, on hyvä muistaa, mitä tapahtui profeetta Jesajan kutsumisessa (Jes 6). Ensin profeetta näki oman syntisyytensä ja kan­sansa syntisyyden. Sitten hänet armahdettiin ja vasta sitten hän lähti julis­tamaan Jumalan tahtoa kansalleen. Profeetan sanoma ei ollut "te syntiset", vaan "me syntiset".

Lain ja sen julistuksen tehtävä on saattaa ihmiset umpikujaan, josta heidät voi auttaa ulos vain Kristus. Kristus ei tullut pe­lastamaan terveitä ja synnittömiä, vaan sairaita ja syntisiä (Matt 9:12‑13). Lain tehtävä on osoittaa synti, evankeliumin tehtävä on antaa sovitus synnistä. Ilman toista toinenkin menettää merkityksensä. Inhottavaa, haavoittavaa lakia on saarnattava, jotta ihmiset turvautuisivat evankeliumiin, eivätkä omiin tekoihinsa.

Jakeessa 17 Paavali osoittaa, kuinka vaikeaa, suorastaan mahdo­tonta, meidän on uskoa. Paavali vertaa uskon syntymistä kuolleis­ta eläväk­si tulemiseen ja tyhjäs­tä luomiseen. Ihmisessä ei ole mitään Jumalalle kelvollista. Kaikki on armoa, kaikki on lahjaa. Ei Jumala ryhdy parantelemaan meidän uskonnollisuuttamme, vaan hän luo kaiken alusta alkaen uudeksi. Kaste on paitsi hauta, myös ylösnou­semus! Mutta tämä on vastoin meidän luonnollisia käsityk­siämme, siksi esimerkik­si lapsikaste on niin vaikea hyväksyä.

Elämää kuoleman keskellä - Room. 4:18‑25

Abrahamin usko tuli esiin siinä, että hän uskoi Jumalan mahdot­tomalta näyttä­vään lupaukseen. Yhtä mahdotonta kuin se, että Saara olisi saanut vanhoilla päivillään lapsen, jopa mahdottomam­paa meidän järjellemme on hyväksyä se, että Jeesuksen kuolema Golgatan keskimmäisellä ristillä toisi meille syntien sovituk­sen ja rauhan Jumalan kanssa. Mutta koska Jumala niin sanoo, on meidän se uskottava eikä epäil­tävä järkemme harhaanjohtamina.

Eräs selvimmistä kuvista uskon luonteesta on Vanhan testamentin kertomus pronssikäärmeestä (4 Moos 21:5‑9). Kenenkään, jota käärme oli purrut, ei ollut pakko katsoa pronssikäärmeeseen, mutta jos katsoi, jäi henkiin. Katsominen oli järjetöntä inhimillisessä mielessä, eihän tuo käärmeenkuva voinut ketään auttaa! Eikä pronssikäärme auttanutkaan, vaan Jumalan tahdon noudattaminen. Kristukseenkaan ei ole pakko katsoa, mutta jos katsoo, saa iankaikkisen elä­män.

Tosiasioiden näkeminen voi heikentää tai suorastaan hävittää uskomme, mutta se voi myös vahvistaa sitä! Siksi ei ole yhden­tekevää, miten suhtaudumme elämään: näemmekö siinä Jumalan mah­dollisuudet vai vain omat mahdollisuutemme.

Uskon synty

Miten me kuvaisimme uskon syntyä? Mielestäni paras kuvaus uskon syntymisestä Uudessa testamentissa on Mark 3:1‑6, kertomus kuivettuneen käden parantamisesta.

Tuon miehen ongelma oli se, ettei hän voinut ojentaa kättään. Silti Jeesus käskee häntä ojentamaan kätensä, siis tekemään jotakin mahdotonta. Mies vaikutti ole­van umpikujassa: käden paranemisen edellytys oli sen ojentaminen ja sen ojen­tamisen edellytys oli sen paraneminen. Jumala teki mahdottomasta mahdol­lisen ja käsi parani (vertaa Mark 10:27). Näin on myös uskon syntymisen kanssa: se on meille mahdotonta, mutta Jumala tekee sen mahdolliseksi. Usko on puhtaasti Jumalan teko, mutta silti me kehotamme ihmisiä uskomaan Jumalaan.

Voi olla, että koemme osallistuneemme suurestikin uskon syntymi­seen, mutta se, mitä uskomme itsestämme tai mitä ajattelemme kokeneemme, ei ole tärkeää, vaan se, että olemme taivastiellä, matkalla kohti iankaikkista kotia.