Roomalaiskirje 2 - Voiko tekojen avulla pelastua?
Kirjoittaessaan Roomalaiskirjeen toista lukua Paavali on varmaan erityisesti ajatellut vastaanottajissa olleita juutalaiskristittyjä, mutta toki luvulla on paljon annettavaa myös meille pakanakristityille.
Paavali päätti Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun kuvaukseen pakanoiden syntisyydestä: he ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja Jumala on hylännyt heidät heidän häpeällisten himojensa valtaan. Mutta Paavali tiesi, että juutalaisissa - myös juutalaiskristityissä - oli niitä, jotka korostivat juutalaisten erityisasemaa Jumalan edessä. Niinpä Paavali haluaakin seuraavaksi käsitellä kysymystä juutalaisten ja Jumalan välisestä suhteesta. Ovatko juutalaiset pakanoita paremmassa asemassa Jumalan edessä?
Jäljet pelottavat
Uuden liiton kansasta - kristityistä - käytetään usein nimitystä uusi Israel. Näin ollen on hyvä ottaa oppia "vanhan Israelin" tekemistä virheistä. Kristityt voivat siis pitää Israelia esikuvana kristillisestä seurakunnasta, niin hyvässä kuin pahassakin.
Vanhan testamentin yhdeksi pääopetukseksi voisi kiteyttää seuraavan: välttäkää niitä syntejä, sitä luopumusta Jumalasta, jolla Israel veti päälleen Jumalan vihan ja tuomion.
Jumalan oikeudenmukainen tuomio - Room. 2:1-11
Paavali toteaa heti aluksi juutalaisten synnin: he kuvittelevat olevansa Jumalan tuomiolla etuoikeutettuja. Heille pakanat olivat Jumalan vihan alla olevia ihmisiä, kun taas he itse olivat Jumalan armon alla. Mutta Paavali sanoo, että Jumalan tuomio on oikeudenmukainen, tasapuolinen; siellä ei ole etuoikeutettuja ja syrjittyjä, vaan kaikki ovat samassa asemassa. Tuomitessaan toisia ihminen yleensä tuomitsee samalla itsensä (jae 1, vertaa 2 Sam 12:1-7, Daavid ja Natan).
On armon halveksumista, sen halpana pitämistä, jos Jumalan armahtavaisuuteen vedoten tietoisesti tehdään syntiä. Ei armoa anneta synnintekemistä varten, vaan siksi, että ihminen pelastuisi ja siirtyy Saatanan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan (Matt 18:15-18).
Rabbiinisen kirjallisuuden pääsäännön mukaan ne (juutalaiset), joilla on esittää enemmän lain käskyjen pitämisiä kuin rikkomuksia, pääsevät taivaaseen. Lempeän, rabbi Hillelin johtaman, koulukunnan mukaan myös ne pääsevät taivaaseen, joilla vaakakupit ovat tasapainossa, koska Jumala antaa yhden ansion hyvien tekojen vaakakuppiin.
Paavali ei hyväksy tällaista "armonmatematiikkaa" - joka kaiken lisäksi vie kaiken pelastusvarmuuden - vaan hän kertoo saman kuin Jaakob:
"Sillä se, joka muuten kaikessa noudattaa lakia, mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin."
(Jaak 2:10)
Laki on pelastustienä siis kuin ketju: se on yhtä heikko kuin sen heikoin lenkki. Jos yksi lenkki puuttuu, koko ketju on poikki.
Juutalaisilla ei siis ole syytä ylpeilyyn Jumalan edessä: on vain yksi, joka on täyttänyt lain kaikki vaatimukset, Jeesus Kristus.
Mitä juutalainen olisi vastannut Paavalille? Todennäköisesti hän olisi katsonut, että lain noudattaminen on täysin mahdollista. Juutalaisuus tunsi ns. tau-juutalaiset, eli juutalaiset, jotka olivat pitäneet lain alusta loppuun, aalefista tauhun (aakkosten ensimmäisestä kirjaimesta sen viimeiseen kirjaimeen).
Pelkkä kuuleminen ei riitä - Room. 2:12-16
Juutalaiset olivat kyllä ylpeilleet laillaan, mutta oliko käynyt niin, että ilman lakia eläneet pakanat tulevat olemaan viimeisellä tuomiolla vanhurskaampia kuin lain tunteneet juutalaiset? (Vertaa Luuk 18:9-14, fariseus ja publikaani rukoilemassa temppelissä.) Kristittyinäkin meidän tulee muistaa, että kuuleminen ei vielä merkitse kuuliaisuutta!
Paavali haluaa alleviivata lopputulosta: millainen on tuomio. Kuka pääsee taivaaseen, on oleellisempi kysymys kuin se, tunsiko hän lain Mooseksen kautta vai omantunnon kautta. Paavali haluaa vielä korostaa pakanoiden ja juutalaisten tasa-arvoa Jumalan edessä: kumpikaan ryhmä ei voi vedota tietämättömyyteen, kummallakin on ollut tieto Jumalan tahdosta.
Mutta eikö Paavali ole tässä kohden tekojen hurskauden kannattaja: ihminen pelastuu sen perusteella, onko hän tehnyt hyvää vai pahaa?
Ensiksikin on todettava, että Paavalin opetus muualla on yksiselitteinen: ihminen pelastuu yksin armosta (vertaa esimerkiksi 2 Kor 5:19-21).
Toiseksi on huomattava, että Roomalaiskirjeessä on tietty "juoni": Paavali kehittelee asioita läpi koko kirjeen. Nyt kysymys on nimenomaan juutalaisista ja lain teoista pelastuksen tienä, kysymys pelastuksesta ja sen perustasta tulee esille vasta myöhemmin.
Yleensäkin pitäisi välttää suppeiden raamatunkohtien käyttöä: jokainen jae on osa suurempaa kokonaisuutta ja vasta tuosta kokonaisuudesta käsin jakeen sanoman ymmärtää oikein.
Jakeen 16 "tämä" viittaa jakeeseen 13.
Evankeliumin miekka
Paavali päättää jakson oudosti: tuomio tulee evankeliumin - ei siis lain - mukaan. Koska Paavalin evankeliumi on Jumalan evankeliumia (Room 1:1), hän voi sanoa: "minun julistamani evankeliumi mukaisesti."
Evankeliumi on siis kuin miekka, joka jakaa kansat ja ihmiset (vertaa Hepr 4:12-13). Sanoma Kristuksesta jakaa ihmiset: joko se on hulluutta ja hylättävää tai sitten se on Jumalan totuus ja vastaanotettavaa. Koska evankeliumi on perusta taivaaseen pääsylle tai kadotukseen joutumiselle, on se myös jakaja. Siksi sitä vastaan myös taistellaan: ihminen ei halua, että hänen uskonnollista rauhaansa häiritään! Hän menee kadotukseen mieluummin tietämättömänä synneistään kuin huonolla omallatunnolla tekemättömästä parannuksesta.
Missä pelastus tulee näkyviin, siellä aukeaa myös kadotuksen kuilu!
Jumalan nimi tulee pilkatuksi - Room. 2:17-24
Juutalaiset olivat kyllä esiintyneet Jumalan sanansaattajina - arvostelihan myös Jeesus heidän kiivasta käännytystyötään (Matt 23:15) - mutta oliko heidän elämänsä ollut sopusoinnussa heidän julistuksensa kanssa, kyselee Paavali seuraavaksi.
Juutalaiseen lähetystyöhön kuului kolme osaa:
1. opetus
2. saarna ja
3. raamatunkohtien selitys.
Näissä kaikissa tulee Paavalin mukaan esille juutalaisten ulkokultaisuus: he ovat sokeita sokeiden taluttajia (Matt 15:14).
Juutalaiselle "juutalainen" oli kunnianimi, mutta toisaalta he hyvin tiesivät, että muut käyttivät sitä pilkkanimenä. Kunnianimi se oli, koska heidän mukaansa vain juutalainen voi:
1. kerskata olevansa valitun kansan jäsen
2. voi turvautua lakiin ja
3. voi väittää olevansa ainoan oikean Jumalan palvelija.
Juutalaiset pitivät itseään katoamattomana maailman valona (Viisauden kirja 18:4). Epäonnistuminen Jumalan tahdon toteuttamisessa oli juutalaisille erityisen vakava rikos Jumalaa vastaan, koska he katsoivat, että erottautuminen muista kansoista herättäisi niissäkin kiinnostuksen Jumalaa kohtaan. Mutta nyt juutalaiset eivät olleet eläneet opetuksensa mukaisesti ja niin Jumalan nimi oli tullut pilkaksi pakanoiden suussa. Esimerkiksi juutalaisten miesten vapaasta avioerokäytännöstä oli tosiasiassa tullut uusi moniavioisuuden muoto (vertaa Matt 5:32, 19:9) ja pakanajumalien temppelien ryöstämistä pidettiin paikka paikoin hyväksyttävänä, koska se esti epäjumalanpalvelusta (vertaa Apt 19:37) jne. Oli uudelleen toteutunut Jesajan kirjan sanat:
Aina ja joka päivä -- sanoo Herra -- minun nimeäni pilkataan!
(Jes 52:5)
Kun tuolloin oli pilkan aiheena Israelin joutuminen syntiensä takia pakkosiirtolaisuuteen, nyt pilkan nosti heidän elämänsä ja sanomansa välinen ristiriita. Se aiheutti sen, että heidän "edustamansa" Jumala hylättiin.
On hyvä muistaa, että tutkijoiden mukaan kaikki suuret kulttuurit ovat tuhoutuneet sisältäpäin: sisäinen rappio avasi tien vihollisten ulkoiselle voitolle.
Katoamaton osa? Room. 2:25-29
Ympärileikkaus oli ja on portti juutalaisuuteen (1 Moos 17:1-14). Vaikka jo Vanhassa testamentissa oli tehty ero kivi- ja lihasydämen välille (Hes 11:19, 36:26) sekä puhuttu sydämen ympärileikkauksesta (Jer 4:4), oli nämä kohdat jätetty vaille huomiota, kuten myös 3 Moos 18:5: "Pitäkää minun lakini ja käskyni. Jokaiselle, joka niitä noudattaa, ne antavat elämän."
Siksi Paavalin ja Jeesuksen (Matt 12:41-42) opetus ympärileikkaamattomista pakanoista juutalaisten tuomareina viimeisellä tuomiolla oli täysin vallankumouksellinen. Paavali itse asiassa tässä kohdassa kieltää ympärileikkauksen pelastavan merkityksen.
Mikä sitten on todellinen perusta pelastukselle, sitä Paavali käsittelee seuraavassa, kolmannessa luvussa.
Entä me?
Olemmeko me kristityt langenneet samaan kuoppaan kuin juutalaiset aikanaan; pidämmekö mekin itseämme ei-kristittyjä parempina?
Usein sanotaan, että kristityt ovat viides evankeliumi, joka on kaiken lisäksi luetuin evankeliumi. Alleviivaako elämäni julistustani vai yliviivaako se sen; ovatko elämäni ja julistukseni sopusoinnussa vai ristiriidassa?
Piispa Bo Giertz näkee Roomalaiskirjeen toisessa luvussa varoituksen kolmenlaisesta väärästä hengellisestä varmuudesta:
1. Ihminen, jolla on moraalisia periaatteita ja näkee - usein aivan oikein - oman elämänsä olevan paremmin sopusoinnussa noiden periaatteiden kanssa kuin toisten ihmisten elämän. Tästä seuraa helposti itsensä parempana pitäminen.
2. On myös niitä, jotka ajattelevat kaiken olevan kunnossa, kun on kastettu ja kuuluu kirkkoon.
3. On niitä, jotka pitävät itseään syntisinä kristittyinä, mutta luottavat automaattiseen anteeksiantamukseen.
Väärä varmuus Jumalan edessä voi olla kohtalokasta, koska se estää meitä näkemästä Jumalan ja itsemme välistä suhdetta oikeassa valossa.
Jesajan esimerkki
Kun Jumala kutsui Jesajan profeetaksi, sai Jesaja näyn, jossa hänelle kirkastui hänen oma syntisyytensä (Jes 6:1-10). Jesaja näki oman kadotuksenalaisen tilansa ja oman mahdottomuutensa toimia Jumalan sanansaattajana. Mutta Jumala puhdisti hänet ja lähetti hänet julistamaan parannusta kansalleen.
Meidän tulisi aina muistaa, ettemme koskaan saavuta sellaista pyhyyden astetta, jossa emme enää tarvitsisi syntien anteeksiantamusta. Sata metriä korkean tornin huipulta kaikki ihmiset näyttävät samanlaisilta. Jumalan silmissä kaikki ihmiset ovat lainrikkojia, sekä pakanat että juutalaiset.