Roomalaiskirje 6 - Kaste ja pyhitys
Kaste Kristuksen kuolemaan - Room. 6:1‑14
Edellisen luvun lopussa Paavali toteaa, ettei synti voi koskaan olla armoa suurempi. Kukaan ei voi esittää Jumalalle syntiä, jonka vuoksi Jeesus ei olisi kuollut. Ristillä Kristus kantoi koko maailman synnit, joten jokaisen synneille on sovitus. Armo käy aina yli synnin vallan.
Mutta Paavali ymmärsi, että tätä ajatusta on helppo tulkita väärin ja käyttää sitä lihan himojen tyydyttämisen puolustukseksi. Kautta kirkon historian on oikeaa armon oppia uhattu sekä oikealta että vasemmalta: toisella puolella ovat olleet lakihenkiset tekojen hurskauden opettajat ja toisella puolella kaikesta laista ja synnistä vapautusta julistaneet hurmahenget. Näin oli esimerkiksi Lutherin aikana; hän kävi taistelua kahdella rintamalla, sekä roomalais‑katolista kirkkoa että hurmahenkisiä kasteenuusijoita vastaan.
Mitä Paavali vastaa syytökseen, että armo on yllyke synnin teolle? Ei, vaan meidän on ymmärrettävä, mihin meidät on kastettu.
Paavali pitää tässä, kuten monessa muussakin kohdassa itsestään selvänä sitä, että jokainen kristitty on kastettu. Niinpä hän ei ryhdy puhumaan kristityistä, parannuksen tehneistä tms. vaan kastetuista. Me näemme kasteen usein sisällöllisesti tyhjänä juhlahetkenä tai ulkoisena tunnustautumistekona, mutta Paavali kertoo, että kaste on enemmän: se on Jumalan vaikuttava teko.
Meidät kastetaan Kristuksen kuolemaan (jae 3). Mitä tämä merkitsee; mihin meidät on kastettu? Siihen, mitä Kristus teki Golgatan ristillä ‑ siis voittoon synnistä. Kaste merkitsee liittymistä synnit voittaneeseen Kristukseen!
Edellä Paavali on osoittanut meidän täydellisen kykenemättömyytemme voittaa synti (luku 3), joten kasteessa tapahtuva voitto ei ole meidän tekomme, vaan siinä Jumala yksin toimii. Näin ollen kaste voidaan suorittaa jo lapsena, koska ihminen on siinä vain vastaanottaja, ei teon suorittaja.
Kenen joukoissa seisot?
Mutta ei voi siirtyä johonkin siirtymättä samalla pois jostakin. Liittyminen Kristukseen merkitsee samalla siirtymistä pois synnin vallasta.
Jeesus kertoo meille varoittavan vertauksen puhdistetusta huoneesta, johon ei muuta uutta asukasta. Entinen asukas ‑ paha henki ‑ muuttaa takaisin ja tuo mukanaan seitsemän itseään pahempaa henkeä ja näin tilanteesta tulee huonompi kuin ennen puhdistusta (Matt 12:43‑45). Näin käy myös kastetulle, jos hän ei ota kastetta todesta ja ala elää uuden "asukkaan" eli Kristuksen seurassa. Saatana hyökkää myös kastettuja vastaan ja heidän ainoa puolustuskeinonsa on turvautua Kristukseen.
Paavali on jo aiemmin Roomalaiskirjeessä varoittanut aliarvioimasta syntiä (Room 1:22‑32). Yksikään synti ei ole jäljetön tai vaaraton. Jokainen synti on ase Saatanalle taistelussa meitä ja Kristusta vastaan. Meidän on valittava, ketä haluamme palvella: Saatanaa vai Jumalaa. Molempien palveleminen on mahdotonta.
Ankara taistelu
Voitto synnistä ei merkitse synnittömyyttä (tätä Paavali käsittelee tarkemmin seuraavassa luvussa, Room 7:14‑25) vaan sitä, että synnin kadottava valta on voitettu. Synti ei enää ole hirmuhallitsija, jolla on omistusoikeus meihin, vaan kuulumme Kristukselle. Kuitenkin taistelu synnin ja Kristuksen välillä jatkuu niin kauan kuin elämme. Saatana yrittää voittaa meidät takaisin itselleen. Meidän vanha ihmisemme ‑ syntiinlankeemuksen läpiturmelemana ‑ haluaa seurata vanhaa isäntää eikä uutta.
Tämä taistelu on niin ankara, ettemme voi luottaa siinä tunteisiimme, sillä niitäkin Sielunvihollinen käyttää hyväkseen taistelussa. Jos pelastusvarmuutemme olisi tunteittemme varassa, sitä ei olisi. Jos se olisi tekojemme varassa, sitä ei olisi. Juuri tästä syystä oppi siitä, että lapsia ei saa kastaa, vaan kasteelle mennään vasta aikuisena, on niin vaarallinen: kaste nähdään usein lopullisena antautumisena Herralle, viimeisenä tunnustekona. Mutta mitä tehdään sitten, kun synti alkaa uudelleen kauhistaa meitä ja pelastusvarmuutemme on kadonnut? Mikä voisi olla kastetta suurempi teko, jolla saavutamme rauhan?
Tässä taistelussa emme voi luottaa kuin yhteen asiaan: Raamatussa ilmoitettuun lupaukseen siitä, että olemme Kristuksen teon tähden vanhurskautettuja (vertaa jakeet 3 ja 6). Kristus on jo saavuttanut lopullisen voiton, vaikka me koemme päivittäin tappioita omassa taistelussamme.
Mistä sitten tiedän, olenko siirtynyt kuolemasta elämään, olenko Kristuksen vai Saatanan joukoissa? Tässä kaste on varmuuden tuoja: minut on kastettu ja siinä Jumala on lahjoittanut minulle elämän ja autuuden. Joka ei usko Jeesuksen teon riittävyyteen, vaan haluaa lisätä siihen omia tekojaan, tekee Jumalasta valehtelijan (1 Joh 5:9‑12).
Mutta Saatana haluaa käyttää meissä käytävää taistelua osoituksena siitä, etten ole kuin valhekristitty ja langennut pois Kristuksesta, mutta en vain itse tiedä sitä! Mutta Paavali antaa meille yksinkertaisen "testin": "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu" (Room 10:13, huomaa, että lause on lainaus Joel 2:32:sta).
Silloin, kun syntisi kauhistuttavat sinua, sano Saatanalle: tässä on todistus siitä, etten yksin pysty sinua voittamaan, siksi turvaudun yksin Kristukseen. Se, joka jättää pelastuksensa yksin Kristuksen varaan, on oikea kristitty.
Miksi Jumala valitsi kasteen pelastuksen välittäjäksi? Sitä emme voi tietää. Luther sanoikin, että Jumala olisi voinut valita vaikka oljet, silloinkin meidän olisi tyydyttävä Jumalan valintaan. Vastaava kuva on Vanhassa testamentissa Mooseksen tekemä pronssikäärme (4 Moos 21:5‑9): joka ei halunnut katsoa käärmeeseen, kuoli; joka katsoi, jäi henkiin. Järki ei voinut asiaa selittää, niin vain tapahtui, koska Jumala oli niin määrännyt.
Armo, ainut toivo
Jae 14 saattaa tuntua oudolta tai ristiriitaiselta. Kuinka armo voi viedä meidät pois synnin alta, jos taistelu kuitenkin jatkuu? Kysymys on siitä, että armo on ainut tie pois synnin orjuudesta, omin voimin emme sitä pysty voittamaan. Vain lain teoista vapautettu ihminen voi oikealla tavalla palvella lähimmäistään ja tehdä oikeita hyviä tekoja.
Varmaankin yksi syy siihen, miksi Jumala valitsi juuri Paavalin pakanain apostoliksi, oli se, että Paavali oli todella yrittänyt tekojen kautta vanhurskauttaa itsensä. Kun hän oli riittävän ankarasti yrittänyt ja epäonnistunut, hän tiesi, mitä on lakihurskaus ja mihin se johtaa. Niinpä hän myös ymmärsi, mitä on ansaitsematon armo (vertaa Fil 3:7‑11, voitosta tuli tappio).
Pyhitys - tulemista paremmaksi vai pahemmaksi - Room. 6:15‑23
Eräs kristitty sanoi: "On se outoa, että vielä viisi vuotta uskoontulon jälkeen huomaa itsessään joskus syntiä." Joko hänellä oli huono havaintokyky tai sitten hän ei ollut päässyt eroon valehtelemisen synnistäkään.
Herkästi ajattelemme, että uskovan elämä ‑ siis pyhitys ‑ on tulemista yhä paremmaksi, yhä synnittömämmäksi, yhä parempaa kuuliaisuutta ja yhä suurempaa ‑ täydellistä ‑ antautumista hänelle. Kuitenkin tämä on vain osatotuus. Tietenkin Jumala tekee työtään meissä, mutta seuraus ei ole synnin täydellinen katoaminen, vaan yhä ankarampi taistelu.
Luther kirjoitti Vähässä katekismuksessa pyhityksestä:
"Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä; vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut uskossa; niin kuin hän koko kristikuntaa maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa; jossa kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille uskovaisille joka päivä kaikki synnit runsaasti runsain määrin anteeksi, herättää viimeisenä päivänä minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskoville Kristuksessa iankaikkisen elämän. Tämä on varmasti totta."
Näin huomaamme, että koko kristillinen elämämme ‑ alku, matka ja loppu ‑ on Jumalan ‑ Pyhän Hengen ‑ varassa."
Martti Luther sanoikin pyhityksestä, että se on yhä syvenevää synnin ja armon tuntemista (vertaa Room 5:20‑21). Synti ei suinkaan katoa, vaan koemme sen yhä syvemmin. Mitä lähemmäs Jumalaa Pyhä Henki saa meitä johdattaa, sitä kauheampana syntimme näkyvät; kuilu noiden kahden välillä vain kasvaa: hämärässä ei eroja huomaa, vasta valo paljastaa ne.
Parhaimpiinkin tekoihimme sisältyy itsekkyyttä ja pahuutta. Synti riippuu meissä kiinni, se ei hellitä otettaan. Havainnollinen esimerkki on Bo Giertzin kirjassa "Usko yksin". Siinä on kerrottu roomalais‑katolisesta papista, joka oli tappanut sodassa vihollisiaan. Jäätyään kiinni ja tietäessään kuolemantuomion olevan edessä hän tiesi, ettei hän voi saada paavilta syntienpäästöä, joten hän ryhtyy rukoilemaan ankarasti. Mutta hän huomasi lukiessaan seitsemää katumuspsalmia, että hän iloitsee lyhyimmän psalmin lyhyydestä. Jos hänen katumuksensa olisi ollut aitoa, hän olisi iloinnut siitä, että sai olla mahdollisimman pitkään Jumalan kanssa, eikä päinvastoin.
Jos me tarkastelemme omaa elämäämme, huomaamme farisealaisuuden riippuvan meissä kiinni samalla tavalla kuin se riippui Jeesuksen ajan ulkokultaisissa (vertaa Luuk 18:9‑14). Syntinen oli vanhurskas, koska hän ei luullut liikoja itsestään; hän vain huusi Jumalan apua ja armahdusta.
Kuvaavaa meidän ajattelullemme on se, että me pidämme Pyhän Hengen pilkkaa jonakin tekona, jonka ihminen tekee Jumalalle (vertaa Mark 3:28‑30) - ehkä Jumalan vastustamista tai epäjumalanpalvelusta. Pyhän Hengen pilkan seuraus on kuitenkin niin syvä paatumus, että ihminen ei enää halua edes ajatella Jumalaa; hän ei tunne mitään tarvetta kääntyä Jumalan puoleen. Hänenkin synneistään on sovitus tehty, mutta hänellä ei ole halua saada sitä. Niin kauan kuin on sisäistä taistelua, on toivoa.
Vaikka pyhitys tuntuu pellolta, jota raivatessa tulee esiin yhä suurempia ja suurempia kiviä, niin että lopulta jäljelle jää pelkkä kivinen kallio, jossa ei mikään kasva (=perisynti), johtaa tämä "viljely" viimein iankaikkiseen autuuteen taivaassa. Ei siksi, että olisimme niin hyvin taistelleet, vaan siksi, että Kristus saavutti voiton meidän puolestamme. Näin Raamattu vakuuttaa ja tässä uskossa saamme luottavaisesti vaeltaa päivän kerrallaan.