Koti – kristillisen elämän laboratorio

Emme voi kyllin korostaa sitä, että kristillisen elämän ja kilvoituksen ensimmäinen paikka on oma lähiympäristömme. Monille meistä se merkitsee kotia. On olemassa myös sellaista kristillisyyttä, joka on parhaimmillaan kodin ulkopuolella. Meidän ei kuitenkaan pidä katsoa silmiämme sokeiksi niihin, jotka elävät kodin ulkopuolella kuin enkelit. On kysyttävä, millä tavalla elämme kotona. Kulissien takana, arkielämässä moni sädekehä himmenee. Aito kristillisyys sykkii siellä, missä elämä lähipiirissä on sopusoinnussa sen kanssa, miten ihminen tunnetaan laajemminkin.

Joillakin meistä on ollut onni kasvaa kristillisessä kodissa. Vaikka nämä kodit ovat erilaisia ja puutteet koetaan kipeästi, monia asioita on silloin opittu jo lapsena. Sen sijaan monet uskovat tietävät kipeästi, että he eivät ole koskaan eläneet tunnustavien kristittyjen parissa. Tunnetaan ehkä syvää neuvottomuutta siitä, millaista perhe-elämän pitäisi olla. Myös kristityssä kodissa kasvaneiden avioparien on yhdessä pohdittava, mitä lapsuudenkodista otetaan mukaan ja mitä jätetään päättäväisesti seinien ulkopuolelle. Monet asuvat yksin, ja näitä ohjeita voi soveltaa myös silloin.

Syntisten ihmisten elämää

Raamatun meille tarjoama realismi saattaa tuntua aluksi karulta: Missä on ihmisiä, siellä asuu myös synti. Kaikki kiiltokuvat on syytä panna sivuun. ”Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää” – Roomalaiskirjeen seitsemäs luku on täyttä totta myös kaikissa kristillisissä kodeissa. Kristitty on syntinen, mutta myös lunastettu, Kristuksen takia armahdettu Jumalan lapsi, joka tahtoo kuunnella rakkaan Herransa ääntä ja oppia ojentautumaan sen mukaan. Syntinen ja lunastettu, lunastettu ja syntinen – näihin kahteen toisilleen vastakkaiseen asiaan kätkeytyy kaiken hartauselämän ilo ja suru. Näiden perusasioiden asettaminen paikalleen karkottaa kaikki illuusiot ja palauttaa asiat realistiselle pohjalle. Enkeleitä emme ole, mutta meillä ei ole myöskään oikeutta elää kuin pirut. Kristityn ihmisen elämä on jatkuvaa kilvoitusta, lankeamista ja nousemista, ja sen oma lähipiirimme tietää.

Hartauselämä on henkilökohtainen asia

Jumala on luonut meidät erilaisiksi ja meidän suhteemme Jumalaan on välttämättä erilainen. Siksi ei ole syytä edes yrittää puristaa kristityn hartauselämää yhteen muottiin. Kahden ihmisen kohdalla rukous- ja hartauselämä leikkaavat toisensa, mutta eivät ole koskaan identtisiä. Ne ovat siinä määrin henkilökohtaisia asioita, että ne ovat välttämättä erilaisia myös aviopuolisoiden kesken. Yksi tahtoo lukea paljon, toista eivät kirjat yleensäkään kiinnosta. Toinen tahtoo keskustella paljon, toinen puhuu muutenkin elämässään useimmiten hyvin vähän. On vapauttavaa tajuta, että hartauselämässä sykkii erilaisuus: Joku käyttää kirjoja, toinen pitää rukouspäiväkirjaa. Joku nauttii luonnon hiljaisuudesta, toisen on pakko päästä ihmisten ilmoille tapaamaan toisia kristittyjä. Siitä huolimatta koko seurakunnassa ja myös kodissa on asioita, jotka on hyvä pitää kaikille yhteisinä.

Suunta kohti messua

Efesolaiskirje opettaa, miten kristittyä ei ole luotu elämään omaa, yksityistä hengellistä elämäänsä, vaan jäsentymään Kristuksen Kirkon yhteiseen elämään. Vaikka eri kirkkokunnissa on paljon puutteita – omassamme myös – Kirkko on Kristuksen perustama Jumalan omien joukko, joka kulkee erämaan halki taivaan kirkkauteen. Efesolaiskirje kutsuu yhteisöllisyyteen. Messu on kristillistä yhteisöllisyyttä ja kaiken hengellisen elämän keskus. Ehtoollinen on paikka, jossa syntiset kohtaavat Pyhän ja tulevat hänen armahtamikseen. Olipa kyseessä yksin elävän kristityn hartauselämä tai perheen kristillisyys, sen tulisi suuntautua kohti messua. Messusta virtaa voimaa arkielämään, myös arkipäivän hartauselämään.

Muutamia käytännön ohjeita

Aamulla herätessä on hyvä pitää vanhan kristillisen tavan mukaan aamurukous. Ainakin meillä oli lasten eläessä kotona aamulla hirmuinen kiire: perheenjäsenet heräsivät eri aikoihin ja lähtivät eri kyydeillä eri paikkoihin. Aamurukoukselle ei tahtonut löytyä paikkaa. Meille oli suuri helpotus ottaa käyttöön vanha tapa: kun heräsimme, rukoilimme Isä meidän –rukouksen. Kun ihmiset heräävät eri aikaan, rukouskin luetaan eri aikoihin. Yhdellä porukalla ensin, toisella ehkä myöhemmin, joku ehkä yksin. Sillä tavalla on hyvä lähteä päivään, Taivaallisen Isän seurassa. Bussimatkalla tai kävelyllä on sitten aikaa pitempään rukoukseen ja sen voi tehdä jokainen erikseen.

Ruokarukous on pieni, mutta tärkeä tapa. Jos meillä on paljon ruokaa, alamme helposti luottaa itseemme ja omaan kukkaroomme. Isossa katekismuksessa Luther opettaa katselemaan yli leipäkorin ja tarkastelemaan koko sitä pitkää ketjua, jolla Jumala meidät ruokkii. Jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys. Siihen tarvitaan paljon, ja ensimmäiseksi rauha maan päälle. Sota-ajan nähneet eivät koskaan voi unohtaa puutteen aikaa.

Illalla on iltarukouksen aika. Se on hyvin tärkeä: Ennen kuin nukahdamme, me jätämme turvallisin mielin itsemme ja kaiken mitä meillä on Jumalan hyvään varjelukseen. Sillä tavalla on hyvä levätä ja hyvä nousta uuteen päivään. Ilta on myös aikaa, jolloin tunnustetaan Jumalalle kaikki pahat teot ja uskotaan ne Jeesuksen Kristuksen takia anteeksi. Silloin on myös aika pyytää anteeksi omilta perheenjäseniltä, ettei mennä riitaisina nukkumaan. Aurinko ei saa laskea vihan ylitse. Kaikki synnit anteeksi; niin me saamme ne Jumalalta ja niin tahdomme pyytää ja antaa anteeksi myös omaistemme kohdalla.

Tässä yhteydessä en malta olla sanomatta paria sanaa vanhemmille. Ei kannata tyytyä vain iltarukoukseen. Mitä enemmän jaksatte kotona lukea lapsille lasten Raamattua, sitä parempi. Tällä kohdalla usein erityisesti äidit tekevät uskomattoman arvokasta työtä. Ilta illan perään luetaan lapsille Raamatun kertomus, ja kun yksi kirja loppuu, otetaan toinen ja aloitetaan alusta. Ja kun lapset vanhenevat, on jonkin muun hartauskirjan aika: Iltahartauksien tarve ei lakkaa kun lapset kasvavat! Ja jos mahdollista, lapsella on hyvä olla oma Raamattu, sillä evankeliumien lukeminen kannattaa alkaa varhain.